Anjakaarina

Elämää on eläkkeelläkin!

Olen tamperelainen Anja Pohjanvirta-Hietanen. Sydämeltäni olen edelleen eteläpohojalaanen. Synnyin siellä suurimpana vauvabuumivuonna.

recent posts

    • Täydenkuun alla Veronan oopperassa Italiassa

      Huomaan kolme päivää ennen lähtöä Veronan Oopperajuhlille, että sekä passini että henkilökorttini ovat vanhentuneet?

      Hiki tulee pintaan. Näinkö valuu iso hinta ja elämys kankkulan kaivoon? Ei hätää, sanoo poliisi neuvontapuhelimessa.

      Ensimmäinen yritys poliisiaseman passitoimistoon toppaa siihen, että vuorolippujen jako on jo lopetettu. Ei hyvä. Enää kaksi päivää aikaa saada tiketti.

      Seuraavana päivänä olen oven takana 20 minuuttia ennen firman aukeamista. Kaksi ihmistä on jo ennen minua. Ennen kuin ovi aukeaa, jonossa on parikymmentä. Saan viiden vuoden passin noin kaksinkertaisella hinnalla normaalipassiin verrattuna. Tyhmyydestä sakotetaan.

      On tällä härdellillä se hyvä puoli, että en ehdi enää maanisesti monta kertaa päivässä tutkia paikan kuumuuslämpötilaennusteita netissä.

      Arena di Verona on jo itsessään nähtävyys. Amfiteatteri on rakennettu ensimmäisellä vuosisadalla. Se on Italian kolmanneksi suurin amfiteatteri. Antiikin aikana siellä järjestettiin gladiaattoritaisteluita ja kansanjuhlia.

      Vuodesta 1913 lähtien siellä on järjestetty kesäisin Arena di Verona oopperajuhlia. Ensimmäinen ooppera oli Aida säveltäjän Giuseppi Verdin 100- vuotisjuhlan kunniaksi.

      Uskomatonta on, että esiintyjät eivät tarvitse mikrofoneja, akustiikka on niin hyvä. Syynä hyvään akustiikkaan on areenan muoto ja katsomorakenne. Katsomorakenteissa on käytetty niin sanottua Veronan marmoria eli valkoista ja vaaleanpunaista kalkkikiveä. Se heijastaa ääniaaltoja. Kolmas tekijä on seinien ansiosta suljettu tila. Vaikka maanjäristys vuonna 1117 vaurioitti ja osin kaatoi rakennuksen ulkokehän, sisäkehä ja ympäröivät rakenteet pitävät kaupungin äänet loitolla. Maanjäristyksen tuhoista huolimatta Arena di Verona on yksi maailman parhaiten säilyneistä antiikin Rooman aikaisista amfiteattereista.

      Alun perin areenaan on mahtunut 30 000 ihmistä. Nykyään paikkoja on 12 000-13 000 turvallisuussyistä.

      Arena di Veronassa ei ole mitään kattoa. Täysikuu nousee illan mittaan näyttämön yläpuolelle. Tunnelma on taianomainen.

      Katsomme reissumme aikana kaksi oopperaa. Ne alkavat iltaisin kello 21 ja kestävät 3-3,5 tuntia. Molemmat ovat italialaisen Giuseppe Verdin säveltämiä. Verdi on kaiken kaikkiaan säveltänyt 28 oopperaa.

      Ennen kumpaakin oopperaa matkalla mukana ollut ooppera-asiantuntija Aarno Cronvall kertoo meille esityksistä. Olen Cronvallin luentoja kuunnellut aikaisemmin jo Savonlinnan Opperajuhlilla. Tiedän ennestään, että häntä kannattaa kuunnella.

      Esikoistyttäreni Anu ja minä.

      Sisään areenalle ei mennä kuin hollitupaan. Laukut katsotaan ja metallipaljastimella tutkitaan kroppa. Tarkasti on rajattu, mitä areenalle saa viedä mukanaan. Muovinen vesipullo voi olla, mutta ei esimerkiksi termospulloa, jollaisia näen laatikossa, johon on katsojilta poistettuja esineitä laitettu. Tavaroita laatikossa on jo runsaasti hyvän aikaa ennen alkua.

      Orkesteri soittaa, niin kuin yleensä, näyttämön edessä kuopassa. Lomalinjojen opas Eliisa Niinimäki kertoo, että kun ensimmäinen sadepisara tulee, soittajat lopettavat heti soittamisen.  Hyvin ymmärrettävää ja järkevää. Onneksi meillä ei ollut sateen uhkaan. Opas kertoi kyllä selkeät säännöt, mitä tapahtuu, jos sade  tulee. Enpä niitä pannut päähäni. Luotin aurinkoon.

      Kun sitten istumme katsomossa pehmustetuilla tuoleilla alkua odottamassa, tulee vahva tunne: Mikä kokemus!

      La Traviata

      Tämän oopperan olen nähnyt aikaisemminkin, joskin tarkkoja muistikuvia minulla ei ole.

      Kuukin jo katselee, mitä täällä kohta tapahtuu.

      La Traviata on tehty Dame aux came’lias romaanin pohjalta. Ooppera kertoo kurtisaani Violettasta. Tarina sijoittuu 1800- luvun Pariisiin. Näytöksiä on kolme ja siihen sisältyy kaksi väliaikaa.

      Ehdimme väliajalla käydä pihalla virkistymässä. Poletti vain vahtimestarilta mukaan, niin pääsemme takaisin sisälle.

      Ooopera on sijoitettu Pariisin Moulin Rougeen. Siellä sitä minäkin olen ollut esitystä katsomassa, vaikka ei esitetty oopperaa enkä ollut 1800-luvulla. Ihmettelin isoa norsua näyttämön laidalla. Sivistin itseäni tiedolla, että alkuperäisen Moulin Rougen puutarhassa on ollut iso norsuteos.

      Kuten oopperat yleensä, tässäkin on onneton rakkaustarina. Kurtisaani Violetta ja Alfredo Germont rakastuvat. Tällainen epäsäätyinen suhde ei käynyt siihen aikaan päinsä. Violetta päättää luopua rakkaastaan tämän isän painostuksen vuoksi. Alfredolle hän esittää olevansa rakastunut toiseen. Violettan tuberkuloosi pahenee. Vähän ennen hänen kuolemaansa rakastavaiset vielä kohtaavat.

      Cronvall kehottaa meitä peilaamaan tapahtumia omaan elämäämme ja siten eläytymään oopperaan. Hän itse kertoo meille nuoren miehen kokemuksistaan, joiden takia hän samaistuu Alfredoon.

      Minä ja tyttäreni olemme vallan fiiliksissä tästä esityksestä. Ihania aarioita ja hyvää näyttelemistä. Siitä en kyllä ole ollenkaan varma, löysinkö itselleni samaistuspintaa. Ehkä kevyesti.

      Cronvallin mielestä tämän oopperan moraaliesitys on, että ei aina pidä menettää itseluottamustaan. Hän viittaa sillä Alfredoon. Sanonpa kuitenkin, että aika heikoilla Alfredo tässä on. Ihan noin niin kuin realistisesti ottaen.

      Esittäjien loppukumarrukset.

      Pääosien esittäjät

      Violetta Valery: sopraano Rosa Feola

      Alfredo Germont: tenori Rene Barbera

      Giorgio Germont: baritoni Amartuvshin Enkhbat

      Taiteellinen johto ja tuotanto

      Kapellimestari: Francesco Ivan Ciampa

      Ohjaus: Paul Curran

      Lavastus: Juan Guillermo Nova

      Puvustus: Stefano Ciammitti

      Valaistus: Fabio Barettin

      AIDA

      Aidaa on esitetty Arena di Veronassa ooperajuhlien perustamisesta lähtien joka vuosi. Aidaa en muista nähneeni aikaisemmin, mutta nytpä näen.

      Onnettomasta rakkaudesta tässäkin on kyse ja kolmiodraamasta. Egyptiläisen kuninkaan tytär Amneris rakastaa henkivartioston päällikkö Radamesta. Radamestalla ja hovissa olevalla etiopialaisella orjalla, Aidalla, on kuitenkin  salainen rakkaussuhde. Etiopian ja Egyptin välille syttyy sota. Etiopilaisten vankien joukkoon kuuluu myös Aidan isä, kuningas Amonasro. Erilaisten petosten ja juonittelujen ansiosta Ramades vangitaan maansa pettäjänä. Aida löytää kuitenkin tiensä hänen selliinsä. Muuta pakotietä ei ole kuin yhteinen kuolema.

      Ooppera kestää yli kolme tuntia, mutta siinä on vain yksi väliaika. Oopperassa on aarioiden, ison kuoron ja isojen joukkokohtausten lisäksi taitavaa balettitanssia. Aariat ovat lumoavia. Itselleni jää vähän epäselväksi balettitanssien funktio tässä kokonaisuudessa. Mutta tuskin minä mitään ymmärrän, koska Cronvall on ylen ihastunut siihenkin osioon. Lavastus kuvaa Egyptiä.

      Cronvall on ohjeistanut meitä ”eläytymään, saada sydän syttymään kiihkeästi, vaikka kyse onkin fantasiasta”.  Tämäkin ooppera hänestä näyttää, että ihmisen elämässä tunteilla on vahva osuus, ne vievät elämää eteenpäin. Olen samaa mieltä, joskin tunteet tässä tuovat tuhon. Hän kehottaa meitä myös miettimään orjatytön asemaa, mitä kaikkea hän hallitsee. Tästä en saa oopperassa kiinni, jos nyt ymmärsin edes Cronvallia oikein.

      Helsingin oopperassa on juuri tullut ensi-iltaan Aida, joka on siirretty nykyaikaan Gazan sodan maisemiin. Olisipa mielenkiintoista vertailun vuoksi käydä se katsomassa. Veronassakin on esitetty ja esitetään myös modernisoitua versiota Aidasta Kristalli-Aidaa.

      Solistikokoonpano

      Aida: Anna Netrebko

      Radames: Yusif Eyvazov

      Amneris: Cle’mentine Margaine

      Amonasro: Ludovic Te’zier

      Ramfis: Gianluca Buratto

      Il Re d’Egitto  (Kuningas): Mariano Buccino

      Sanansaattaja: Carlo Bosi

      Ylipapitar: Francesca Maionchi

      Ensitanssijoina lavalla Tea Bajc, Virna Toppi ja Nicola Del Freo

      Taiteellinen johto ja tuotanto

      Kapellimestari: Francesco Ommassini

      Ohjaus ja lavastus: Franco Zettirelli

      Puvustus: Anna Anni

      Koreografia: Vladimir Vasilev

      Valosuunnittelu: Paolo Mazzon

      Aidaa esittänyt Anna Netrebko on venäläissyntyinen sopraano, joka kuuluu maailman huippusopraanoihin. Tänä kesänä hän oli Veronassa ainoastaan tässä Aidassa mukana. Olimme onnekkaita, Kerrottiin, että hänen mukanaolostaan johtuen liput myytiin hyvissä ajoin loppuun. Netrebko on esiintynyt Veronan oopperajuhlilla vuodesta 2019 lähtien joka vuosi eri oopperoissa. Festivaaliorganisaatio on vahvistanut, että ensi vuonna hän esiintyy kolmessa oopperassa, joista kaksi on Aida.

      Arenan reunamilla on monia ravintoloita, joissa voi nautiskella vaikkapa ennen tai jälkeen oopperan.

      Voi että! Olipa mahtava, ihana, lumoava oopperakokemus Veronassa. Vaikka oopperassa suhteellisen paljon käynkin, olihan tämä jotakin aivan erityistä! Kiitokset menevät ensisijaisesti Esikoiselleni, joka houkutteli minut mukaansa.

      Ja tiedoksi: lämpöä oli enimmillään kai 32 astetta varjossa. Päivittäin askelia tuli jopa 15 000 päivässä. Odotuksieni vastaisesti en saanut lämpöhalvausta. Hyvä niin.

      ps. Saatanpa vielä lähiaikoina kertoilla postauksissani oopperoiden lisäksi muista kokemuksistamme Italiassa.

    • Onko homma hanskassa Ranskassa ?

      Tampereen Työväen Teatterin Eino Salmelaisen näyttämöllä sai ensi-iltansa 2.9.26 Pohjoismaiden kantaesitys Homma Ranskassa.

      Ensi-illan kunniaksi paloivat tervasoihdut sisäänkäynnin edessä.

      Perhe on kerääntynyt viettämään yhteistä lomaviikkoa vuokra-asunnolle.

      Koollekutsujana on perheen isä Paul-Henri eli PH (Auvo Vihro). Paikalla on hänen vaimonsa (Esme Kaislakari), tytär (Emmi Kaislakari), sisko (Minna Hokkanen). Poikaa, poliisi Richardia, esittävä vaihtuu Hiski Vihertörmästä Pentti Heliniin ja lopulta Janne Kallioniemeen. Pojan vaimo on Eriikka Väliahde. Onpa paikalla vielä isän ystävä ja entinen yhtiötoveri (Samuli Muje).

      Kaikki siis hyvin, kun pöytään on kokoonnuttu aterioimaan. Tilanne on tärkeä siksi, että PH on kuolemansairas. Hän pyytääkin muita kertomaan kaiken, mitä haluavat hänelle sanoa.

      Aika pian näytelmässä käy ilmi, että Paul-Henriä lukuunottamatta kaikki ovat paikalle palkattuja näyttelijöitä. He esittävät perheen jäseniä, jotka ovat kuollet kymmenen vuotta aikaisemmin lento-onnettomuudessa.

      Jokainen näyttelijä on saanut lapun, jossa on tietoa hänen esittämästään henkilöstä ja hänen kokemuksistaan. Komiikkaa syntyy siitäkin, että esitiedoista huolimatta he saattavat tuoda esiin asioita, jotka PH:n mielestä eivät ole tapahtuneet tai jotka hän ottaa uusina asioina vastaan.

      Näyttelijät eivät aina pysy rooleissaan, vaan oman elämän asiat ja kokemukset sekoittuvat rooliin. Poikaa esittävän Pentti Helinin oma isä tekee samaan aikaan kuolemaa. Isää hän on nähnyt viimeksi 10 vuotta sitten. Pojalla vaimonsa kanssa on kolme lasta, joiden ei ole annettu tavata isoisää. Oikeasti näytelmässä miniän roolissa oleva kärsii lapsettomuudesta ja parisuhdeongelmasta, joiden takia hän joka välissä yrittää saada puhelimella yhteyttä kumppaniinsa. Hän pohtiikin, että näinkö hän nyt tässä äidiksi hyppäsi.

      Kaikkea sattuu ja tapahtuu. Paul-Henrikin järkyttyy välillä niin, että joutuu käymään sairaalassa.

      Jos edellä oleva sepustukseni tuntuu sinusta sekavalta, niin sekavana näytelmää piti seuralaisenikin. Mielestäni itse pysyin hyvin kärryillä. Sekavuus, jos sitä siksi haluaa nimittää, tuo juuri monia hauskoja hetkiä katsojalle. Ennalta arvattavaa ei ole mikään.

      Näyttelijät eivät ole kovin motivoituneita tilanteessa, vaikka palkkaakin on luvassa viikon lopulla. Heille ei ole oikein selvää sekään, miksi he siellä ovat. Jotkut epäilevät sitäkin, onko Paul-Henri oikeasti kuolemassa.

      Rakkautta ja välittämistä näyttelijät rooleissaan välillä konkreettisesti Paul-Henrille osoittavat.

      Tilanteen koko todellisuus selviää, kun paikalle tulee yhden näyttelijän hälyttämänä ”oikea ” Richard (Janne Kallioniemi), joka suinkaan ei ole kuollut. Välit isään ovat tosin poikki. En tässä kuitenkaan paljasta, mikä perheenjäsenten tilanne oikeasti on.

      Aikoinaan kirjoittajaopintojen draamakurssilla opin, että joka teoksessa on sanoma eli premissio. Minusta se löytyy tässä perusasetelmasta.

      Komedian ainesten taustalla näen tärkeitä ja jopa aika tavanomaisia tapahtumia, kun tiedossa on oman elämän lähestyvä loppuminen. Jos välit läheisiin ovat poikki tai huonot, voi tulla tarve selvittää niitä ennen täältä lähtemistä. Tehdä niin sanotusti tilit selviksi, puolin ja toisin. Tähän toki tarvitaan molempien osapuolten halua ja kykyä. Tähän molemminpuoliseen haluun Paul-Henri ei ilmeisesti luottanut, kun palkkasi näyttelijät. Lopulta näytelmässä sopu syntyy kuitenkin isän ja pojan välille. Sanoma on siis, että korjaa välisi läheisiisi, viimeistään elämän viime metreillä. Mieluummin jo ennemmin.

      Ja kyllä. Paul-Henri kuolee sydänkohtaukseen. Hautajaisiin osallistuvat myös näyttelijät. Loppukohtaus on minusta tyylikkäästi toteutettu.

      Poislähtiessäni joku minut ohittaessaan toteaa seuralaiselleen: ”Oon kyllä parempiakin katsonut.” Totta sekin. Ei kai kuitenkaan kaikkien näytelmien tarvitse olla parasta a-luokkaa. Minulle riittää, että komedia huvittaa, jopa naurattaa ja saa viihtymään. Aivojaankin tässä saa rassata, että pysyy mukana, missä mennään. Minulle tämä epätavallinen komedia oli jopa virkistävä.

      Lämpiöpuheitten perusteella luulen, että molempia, niin tykkääjiä kuin ei-tykkääjiä löytyy. Ranskassa näytelmä on ollut ehdolla 2023 Molière-palkinnon saajaksi parhaan komedian kategoriassa. Ans kattoo, miten Tampereella käy. Toivotan onnea!

      Näytelmän kuvat  Kari Sunnari /Työväen Teatteri

      Kutsuvieraslipun ensi-iltaan sain Työväen Teatterilta

    • Mitäs me Ratkiriemuylioppilaat!

      Kymmenen vuotta sitten olimme Alavuden lukion uusien ylioppilaiden juhlassa kutsuttuina vieraina. Meistä tuli Riemuylioppilaita, kun 50 vuotta lakittamisesta oli kulunut.

      Nyt on jo kuusikymmentä vuotta siitä, kun lähdimme maailmalle Alavuden lukiosta, kuka mihinkin päin. Olemme epävirallisesti Ratkiriemuylioppilaita!

      Kymmenen meistä tapaa nyt toisensa, missä muuallakaan kuin Alavudella. Ylioppilaaksi 1966 meitä pääsi 35. Elossa on tiettävästi vielä 23.

      ALAVUDEN LUKIO

      Lukion rehtori Jari Helander on luvannut ystävällisesti ottaa meidät tutustumaan nykyiseen lukioon. Talo tosin tuntuu jo ulkoa oudolta, kun sen edestä on jo joskus aikaisemmin purettu keskikoulun rakennus. Edessä on vain aakean laakea parkkipaikka.  Sisällä lukiossa käy ilmi, että tuttuja paikkoja saa hakea, koska talo on saneerattu vuonna 2003.

      Rehtori Helander kertoo, että lukiossa on nyt 172 opiskelijaa. Ennusteen mukaan lähivuosina opiskelijapulaa ei pitäisi tulla. Pääasiassa opiskelijat tulevat Alavudelta. Opettajia on 19, joista 11 päävirassa.

      Kuten varmaan jo ennakkoon tiesimme, opiskelu kaikkine tarvikkeineen on opiskelijoille ilmaista, jopa koulumatkat ja yo-kirjoituksetkin. Lukio on yleislukio, mutta tekee yhteistyötä eri korkeakoulujen kanssa, joissa opiskelijat voivat suorittaa jo lukioaikana opintoja.

      Rehtoria kuunnellessa havaitsen, että edessäni istuvan lakki on eittämättä kaikkein keltaisin. Omani olen pesettänyt oltuani yo-kesänä Inarissa museonrakennusleirillä. Ylioppilaslakki oli siellä tietysti päässä koko ajan.

      Pääsemme syömään kouluaterian ruokalaan. Perunamuusia, kasvispihviä ja salaattia. Kierreltyämme kuuntelemassa ja katsomassa lukion eri luokissa opetusta, saamme vielä opettajanhuoneessa viinerin kanssa kahvit.

      Aika muuttuu, koulut ja opiskelijat sen mukana. Ei muuta voi sanoa. Näyttäisi ainakin äkkiseltään jopa siltä, että parempaan suuntaan on menty.

      LAKEUDEN PORTIN KANSALAISOPISTON REHTORI

      ARTO JUURAKKO

      Siirrymme keskustaan ja tapaamme Kulttuurikeskuksessa Arto Juurakon.

      Hän kertoo meille hieman Alavuden kunnan nykytilanteesta. Liittyminen, jopa pakolla, saattaa olla edessä Ähtärin kanssa. Kunnanjohtajakin on juuri vaihtunut. Saneerattavia kohteita odottaa.

      Koska Juurakko on myös kirjailija ja etenkin runoilija, hän lukee meille joitakin runojaan. Hän kirjoittaa eteläpohojalaasella murteella. Ensimmäisen murrerunonsa hän kirjoitti 2007, jolla voitti heti runokilpailun.

      Saamme asevelihintaan ostaa hänen kirjojaan. Ostan nämä kolme. Enempään ei käteinen rahani riitä. Yhden hänen kirjoistaan olen saanut lahjaksi jo vuosia sitten.

      SANKARIHAUTA JA HAUTAUSMAA

      Opas Sirpa Ikkala ottaa meidät vastaan sankarihaudalla. Sinne on haudattu neljässä sodassa kaatuneita: Suomen sodassa, vapaussodassa, talvi- ja jatkosodassa.

      Muistojen kappeli on alueen takaosassa oleva pienehkö jyrkkäkattoinen rakennus. Siinä paikalla on sijainnut Alavuden ensimmäinen kirkko. Takaseinässä on taiteilija Bruno Tikkasen luoma lasimaalaus. Sisällä seinällä on muistotaulu, jossa on vapaus-, talvi- ja jatkosodassa kaatuneiden nimet, samoin Alavudella toimineiden pappien nimet.

      Siirrymme nykyisen kirkon vieressä olevalle hautausmaalle. Hautausmaa on minulle kovin tuttu, kun käyn siellä hoitamassa vanhempieni hautaa. Sirpan opastuksella löydämme joidenkin opettajiemme ja yhden luokkatoverimmekin hautamuistomerkit.

      Veli Lumiala oli meidän aikanamme koulumme rehtori ja meidän lyhyttä matikkaa opiskelleiden opettaja. Vanha sanonta sanoo, että kuolleista ei sovi puhua mitään pahaa. Siksi en tässä sano mitään. Erilainen on tilanne, kun yhdessä muistelemme lukioaikojamme.

      MAKUPIRTTI

      Jälleen syömään. Makupirtti lähellä hautausmaata tarjoaa tilauksesta kylmää iltapalaa. Onpa hyvää, maistuvaa ja sitä on riittävästi. Jälkiruokana on kahvi/tee ja leivos. Syömisen lomassa kertoilemme lyhyesti kuulumisemme 60 vuoden ajalta. Olemme toki kokoontuneet lukion jälkeen useamminkin, usein erilaisilla kokoonpanoilla, nyt tosin viimeksi vuonna 2019.

      Tämäkin tapaaminen, kuten moni aikaisempikin, on Jaskan aktiivisuuden ansiota. Kiitos siis Jaska kaikesta järjestelystä, kyselyistä ja yhteenotoista. Ilman sinua emme olisi olleet täällä tänään.

      Mukava tuntuma tapaamisesta jää. Ehkä näin vanhemmiten ei kenenkään tarvitse enää niin paljon päteä. Olemmehan, yhtä lukuunottamatta, olleet jo vuosia elämän viimeisellä suoralla, eläkkeellä.

      Tähän loppuun sopii Arto Juurakon runo:

      LEPPOOSTA

      Alaan olla siinä iäs, notta

      ulukonäköpainehet alakaa

                  helepottaa.

      Enää en muista,

      minkä tähären

      pitääs olla

      hyvännäköönen

      Peilistä kattoo

      herttaanen, elämää

      nähäny, mutta kehityskelepoonen

                   ihimisolento.

      Notta mikäs täs.

      seuraavaa riaknoosia

                  orotelles.

      Ryhmäkuvan on ottanut Annikki Harjunmäki.

    • Muistopäivä – että muistaisimme

      Voi heitä. Voi meitä. Voi meitä ihmisiä.

      Elli Salon kirjoittama, Minna Leinon dramatisoima ja Riikka Oksasen ohjaama Muistopäivä- teatteriesitys vieraili Tampereen teatteripäivillä elokuun alussa.

      Koko talven on mielessäni ollut mennä Muistopäivää Hesaan katsomaan. Menemättä jäi. Mutta nyt se oli täällä Tampereella. Eli miten se meneekään: ellei Mohamed tule vuoren luo, niin vuori tulee Muhamedin luo. Vaikka onnekseni en kuitenkaan ole Muhamed.

      Näytelmässä eletään 1930-lukua. Nyt jo tiedämme, että Stalinin vainoissa kuoli silloin paljon myös suomalaisia.

      Teatteriesityksen Heimo (Miika Toiviainen), hänen siskonsa (Maija Salo), punaleski (Annika Poijärvi), äiti (Pirjo Lonka) ja hänen tyttärensä (Inke Koskinen) eivät ole tulevasta tuhosta tienneet. Äiti ja tytär lähtevät pakolaisveneeseen perheen isän perään. Äidillä on myös pieni vauva. Ei ole kuitenkaan kauan, sotilaat vievät sen. Minne, sitä ei kerrota. Ihmiset lähtevät Suomen suuresta köyhyydestä hyvässä uskossa hakemaan työtä, leipää ja parempaa elämää Neuvostoliitosta.

      Veneen omistava (Rasmus Slätis) ei tainnut olla sen viisaampi. Rahan hän kyllä tuntee ja arvoesineet, joilla rahan puutteessa voi maksaa matkansa. Veneen kuljettamiseen tarvitaan apuri, joksi lähtee perheenisä (Geoffrey Eristan).

      Voisi ajatella, että tuohon aikaan Neuvostoliittoon loikkasivat vain tulenpalavat kommunistit. Tässä porukassa on kuitenkin ainoastaan Heimo, joka uskoo olevansa matkalla ihanneyhteiskuntaansa. Jotensakin järkyttävää on, että hänellä usko ihannemaahan näyttää säilyvän loppuun asti. Pääseehän hän mukaan kommunistiseen järjestelmään jonakin pitkällisen ketjun vihoviimeisenä henkilönä titteleineen. Uskossaan ihminen saattaa pysyä vahvana.

      Tulokkaita ällistyttää, kun vastaanotto ei olekaan ratkiriemukasta. Jatkossa elämä ei ainakaan paremmaksi muutu. Maahan tulleita muutetaan vähän väliä paikasta toiseen. Samantapaisena säilyvät vain kurjat majoitusolot, olemattoman huono ruoka sekä täit ja luteet.

      Välillä tilaa on niukasti häkeissä. Niillä ihmisiä siirrettiin paikasta toiseen, näin ymmärsin.

      Eri tilanteissa pakolaisten pitää muodostaa jonoja. Silloin ideologian sisäistänyt Heimo aina isoon ääneen kuuluttaa: askel oikeaan tai askel vasempaan, niin tulee ammutuksi.

      En voinut olla ihmettelemättä näiden pakolaisten sitkeyttä ja toivoa pysyä hengissä. Jonkinlaista toisista välittämistä ja yhteisöllisyyttäkin olin näkevinäni. Toisaalta tuollaisissa äärimmäisissä oloissa voi olla, että kaikki voimat menevät hengissä pysymiseen. Toisaalta, rakkaussuhdekin porukassa syntyy.

      Koska tiedän, että pelastuneitakin näistä vainoista on, en voi muuta kuin kummastella ihmisen sitkeyttä.

      Alusta asti esitykseen kuuluu Eva Louhivuoren ja Ilkka Tolosen soittama ja laulama musiikki. Keskityn niin tiiviisti näytelmän tapahtumiin, että musiikin merkitys jää itselläni taka-alalle.

      Lopetuksessa sytytetään lavalle kynttilöitä, Stalinin teloittamien uhrien muistoksi, olen ymmärtävinäni. Stalinin uhreina arvellaan kuolleen 20 000-30 000 suomalaista. Hengissä selvisi 1500-2500.

      Kynttilöiden eteen, lavan reunaan tulevat näyttelijät kiittämään.

      Seuralaiseni viestittelee vielä seuraavana päivänä kiitoksensa ja toteaa: Pisti miettimään. Taidatkos sen paremmin sanoa.

      Elli Salo on kirjoittanut näytelmän yhteistyössä Kansallisarkiston Suomalaiset Venäjällä 1917-1964 tutkimushankkeen kanssa.

      Näytelmän kuvat Kansallisteatteri/ Janne Kasama

      PS. 1. Tampereen idänsuhteiden museo Nootissa on tarinaa ja kuvia suomalaisten kohtaloista Stalinin aikana

      2. Muutama vuosi sitten olin Hämeenlinnan teatterissa katsomassa samanaiheista näytelmää Tulisiipi

    • Ajaton ihme – Seela Sella

      Luen aviiseista, että Seela Sellan syöpä on sädehoitojen ansiosta tokeentunut ja hän tulee esiintymään Tampereen teatterikesään. Upea uutinen!

      Bongaan ohjelmistosta kaksi Seela Sellan esitystä. Esko Roineen kanssa hän esittää Rakkauskirjeitä- näytelmän. Sen olen kuitenkin jo jokunen vuosi sitten nähnyt. En taida mennä enää, vaikka niin Seela kuin Eskokin ovat aivan omaa rotuaan näyttämöllä.

      Aha! Onhan tuolla runoesitys Näin unta kesästä kerran. Sella esittää Eino Leinon runoja. Sinne sitten. Alta aikayksikön sekin on loppuun varattu.

      Puoli tuntia aikaisemmin, heti kun ovet avataan, ihmisiä on jonossa odottamassa. Niin minä ja tyttärentytär Saimikin. Jonotuksen ymmärtää, koska paikkoja ei ole merkattu.

      TELTTALAB, entinen kirjaston lukusali Laikun vieressä, tulee aivan täyteen. Sinne sopii istumaan 180 henkilöä, valistan itseäni.

      En ole oikein sen kummemmin perehtynyt esitykseen. Ohjelmalehtisestä kuitenkin huomaan, että siellä on Seelan runonlausunnan lisäksi Pia Freundin laulua, jota säestävät Louna Hosia sellolla ja Taina-Maria Rautasuo pianolla. Tätä kokonaisuutta on esitetty ilmeisesti jo monta vuotta, koska siitä on tehty CD-levykin jo vuonna 2022.

      Kaikki esiintyjät tulevat yhdessä lavalle samanlaisissa asuissa.

      Muusikot ovat itselleni ennalta tuntemattomia, mutta lehtisen mukaan alansa huippuja. Uskon. Tässä tilaisuudessa haluan kuitenkin nimenomaan kuulla ja nähdä Seela Sellan lausuntaa.

      Ja sitä saan, mitä toivon! Miten ilolla kuuntelenkaan hänen taitavaa, elävää, eläytyvää lausuntaansa! Sanat tulevat takeltelematta. Aivan suotta hän lopussa pahoittelee yskäänsä ja suunsa kuivumista. Höpsistä! Yskää oli vain nimeksi kerran, ei enempää kuin keskimäärin puhujilla muillakaan.

      Vuosi sitten toukokuussa olin Komediateatterilla kirjatapahtumassa, jossa oli haastateltavana muun muassa Seela Sella ja hänestä juuri kirjan, nimeltään Sellasta, kirjoittanut Antti Heikkinen. Voi että, Seela oli sielläkin ylen lumoava! Kuinka ollakaan, lopuksi hän lausui Lauri Viidan runon Luominen. Ja miten lausui! Ällistyttävästi!

      ”Avaruus Ikuisuus Taivas täynnä auringoita…”

      Ostamani kirja Sellasta. Seela Sellan tarina on 612 sivuinen, mielenkiintoinen järkäle. On Seelan melkein 90 vuotta ollut tähän asti moninaista ja värikästä. Rohkeasti hän on elänyt.

      Kiitos Seela Sella!

    • Uskomaton mezzosopraano Joyce DiDonato

      Olen Tampere-talossa kuin jonkinlaisen sadun lumoissa toista tuntia keskiviikkoiltana. Koloratuurimezzosopraano DiDonato luo Time for Three-trionsa kanssa lumoavan esityksen silmieni eteen.

      Esitys alkaa aavistuksenomaisesti. DiDonato näkyy ensin varjona verhokankaan takana. Sitten hän tulee kauniissa valkoisessa mekossaan paljasjaloin lavan puolelle. Istuksii ja kävelee paperi kädessään välillä joitain sanoja mutisten. Välillä hän sammuttelee valotolpissa olevia valoja. Kuvittelen, että hän esittää ikään kuin opettelevansa laulujen sanoja. Pidän kovasti tällaisesta katsojan ja kuulijan vähittäisestä herättelemisestä esitykseen.

      Vähitellen lavalle tulevat Trion jäsenet; Nicolas Kendall ja Charles Yang, molemmat viuluineen sekä Ranaan Meyer kontrabassoineen. Kaikki he myös lauluillaan ”säestävät” DiDonatoa, tulen myöhemmin huomaamaan.

      Yhdysvaltalainen Pulitzer-palkittu säveltäjä Kevin Puts on säveltänyt amerikkalaisrunoilija Emily Dickinsonin runoja. Esitettävän teoksen nimi onkin Emily – No Prisoner Be. Sen kantaesitys oli viime elokuussa Bregenzin  festivaaleilla.

      Runoilija Dickinson eli vuosina 1830-1986. Hänen elinaikanaan runoja julkaistiin vain kymmenen. Testamentissaan hän tiettävästi kielsi niiden julkaisemisen. Kuitenkin vuonna 1955 julkaistiin kaikki 1800 runoa. Häntä on kuvattu luonnon, kuoleman, kärsimysten ja menetysten runoilijaksi.

      Dickinsonin elämästä saa salaperäisen kuvan netissä. Viimeisinä elämänsä vuosikymmeninä hän ei juurikaan poistunut tiluksiltaan, vaikka oli kuollessaan vasta 56- vuotias.

      Mezzosopraano DiDonato on liikkuvainen lavalla laulaessaan. Hän seisoo, istuu tuolilla, pöydällä tai lattialla tahi makaa vatsallaan pöydän päällä. Ilmeet elävät mukana. Hänen äänensä on kuitenkin kaikista uskomattominta! Se soi kauniina, tunnelmaltaan vaihtelevana runojen tyylin mukaan. Ylimmissäkin äänissä laulu soi puhtaasti ja sanoista saa hyvin selvää. Mikään hänen lauluasentonsa ei huononna äänen tuottoa. DiDonaton esityksestä paistaa esiintymisen ilo ja kaikenlainen vaivattomuus ja ajoittain leikkimielisyyskin. Time for Three- trio sekä musiikillaan että laulullaan täydentävät kauniisti laulajan esitystä.

      Valaistuksien vaihtelut luovat omaa kauneuttaan ja tuovat elävyyttä.

      Voihan! Enpä muista näin loistavaa juttua kuulleeni ja nähneeni, vaikka paljon upeita esityksiä tähän ikään olen jo nähnyt. Eipä ole mikään ihme, että DiDonatolla on paljon ansiokkaita ooppera- ja konserttiesiintymisiä takanaan. Häntä kuvaillaankin kansainväliseksi supertähdeksi.

      Syntyisin laulaja on yhdysvaltalainen, mutta asuu nykyään Barcelonan lähellä.

      Todellakin, seisoma-aplodit ovat enemmän kuin paikallaan.

      Seuralaiseni kanssa ällistelemme kotimatkalla melkein yhteen ääneen illan uskomatonta nautintoa! Ihmettelemme myös sitä, miksi meitä ei ollut enemmän isossa salissa. DiDonato esiintyi Tampereella ensi kerran.

      Kiittelykuvaa lukuunottamatta kuvat ovat Tampere-talon kuvapankista, kuvaajana taiteilija Anja Koehler.

      Kiitos lipusta Tampere-talo ja Tampereen Ooppera.

    • Ravintolakokeiluja 2

      Kirjoitin postauksen Ravintolakokeiluja 16.6.26. Kokeiluintomme sytyttäjä on oheinen kirjanen, jonka mies osti 20 eurolla. Siellä on 16 ravintolaa, joissa voi kaksi henkilöä syödä yhden annoksen hinnalla.

      Edellisessä postauksessani kerroin käynnistämme Noodle Labissa, Aloha Ramenissa ja Tammelantorin Tapolalla.

      Tässä postauksessa kerron seuraavista ravintolakäynneistämme.

      Hamptown Burger

      Kun sää, vähän yllättäen, sallii, lähdemme pyörillä Rautatienkadun Hamptown Burgeriin. Kirjasen sivuilla paikka mainostaa, että siellä on Tampereen parhaat burgerit. Ei vähä mitään. Onhan tämä kokeiltava.

      Ravintolan edessä ei ole paikkaa, mihin voisin pyöräni kettingillä lukita. Mies ehdottaa, että kun mennään istumaan ikkunapöytään, nähdään, jos joku sen vie. Ihmettelen, että mitä sitten voimme tehdä, juosta perään vai? Ei kun saamme tuntomerkit. Joopa joo. Laitan pyörän valelukitukseen. Ja kyllä. Istumme ikkunapöytään.

      Saamme valita burgereista yhdeltä sivulta ja lisäksi on kesäkuun tarjousburgeri limsan ja ranskanperunoiden kanssa, 17 euroa. Mies ottaa sen erikoisen ja minä 15.90 euroa maksavan Hamptown burgerin, kuinkas muuten. Maksamme siis vain tuon 17 euroa.

      En tiedä, onko kyseessä kaupungin paras, mutta hyvää, maistuvaa ja ruokaisaa ainakin on! Mieskin toteaa, että ei voi vielä tietää onko paras, kun kaikkia Tampereen burgereita hänkään ei ole maistanut, vaikka niistä kovasti tykkääkin. Kehuu hän toki tätä ostosta.

      Siinä syömisen lomassa ihmettelen, miksi kukaan ei ole tehnyt tuotekehittelynä sellaista burgeria, jota syödessä ei ole sekä kädet että nassu enemmän tai vähemmän siinä itsessään. Tämä vain vinkiksi kaikille pelle pelottomille.

      Jälkiruoaksi on samaan hintaan kahvi ja leikkokakun pala. Plussaa kakkupalasta, kun en ymmärrä, miten kukaan pelkkää kahvia yleensäkään voi lipittää.

      Ravintolasta lähtiessä pyörät ovat tallessa, kuten ikkunasta olemme nähneetkin.

      Törmäämme alkumatkasta postinkantajaan kärryineen. Harmittelen hänelle, että kun minulla olisi kirje laukussa postiin menossa, mutta hän taitaa vaan kirjeitä jakaa ei vastaanottaa. Mitä sanoo tämä nuorehko polkupyörällä ja kärryllä kulkeva ihana ihminen. ” Voin sen toki samalla ottaa ja viedä mennessäni”. Yliystävällistä!

      Tivoli Smörrebröd & öl

      Finlaysonilla Siperian ostoskeskuksessa on tanskalaisia voileipiä tarjoava ravintola. Ei muuta kuin pyörät esiin. Laskeskelen, että taitaa olla yli 40 vuotta siitä, kun olen Kööpenhaminassa nauttinut tanskalaisia voileipiä. Enkä muista niistä mitään. On siis jo aika niitä maistella, edes Tampereella.

      Meille kerrotaan, että voimme syödä minkä tahansa lounasvoileivän. Hinta on 14 euroa per annos. Tilaan runsaalta listalta leivän lohella ja katkaravuilla. Mies ottaa lihaisemman version, possua. Samaan hintaan saa virvoitusjuoman. Kun en niistä välitä, ilahdun, kun on sokeritonkin juoma. Öölit jäävät nyt juomatta.

      Ruokatilausta odotellessa (mikä ei ole pitkä aika) luen listalta tanskalaisten voileipien alkutarinaa. Oskar Davidsen perusti vuonna 1888 paremmanlaatuisen viiniravintolan Kööpenhaminaan. Asiakkaat viihtyivät siellä niin kauan, että heille rupesi tulemaan nälkä. Neuvokas vaimo Petra löysi ruokakomerosta päivälliseltä jäänyttä paistia. Hän laittoi siitä voileipiä ja koristeli värikkäästi. Näin syntyi tanskalainen voileipä.

      Ohhoh! Onpa tässä runsaasti syötävää. Kilttinä tyttönä syön taas koko annoksen. Jos jotakin olisin saanut toivoa, olisin halunnut jotain makua, maustetta enemmän loheen ja katkarapuihin. Pidän kovasti katkaravuista, mutta sinällään ne ovat mauttomia.

      Jälkiruokana on kahvi/tee ja suklaapala. Onnistun teetä hakiessani kaatamaan vettä tarjoilupöydälle. Tuleepa komentoketju selväksi:vieressä oleva tarjoilijamies (omistaja?) kutsuu naistarjoilijan pyyhkimään veden pois.

      Onpa kaunis Hotelli Helpotus. Ja siisti. Ihan pakko on sitä kuvata.

      Jos nyt innostuit tästä paikasta, joudut todennäköisesti odottamaan. Siperia on remontissa ainakin ensi kesään, luki tämän päivän lehdessäkin.

      Seuraavista ravintolakokeiluistamme kerron taas joku kaunis päivä. Kyseessä on silloin Ravintolakokeiluja 3.

    • Visuveden kääntösillalla

      Sataa.

      Ajelemme miehen kanssa Tampereelta mökkiä kohti kantatie kuuskytkuutta. Toista tuntia olemme jo körötelleet.

      Ruovedellä on tien vieressä varoitustaulu.

      Vähän myöhemmin tulee jo vastaan puomi ja punaiset valot.

      Ahaa! Edessä on Visuveden kääntösilta, joka odottaa päästääkseen laivan kulkemaan siitä läpi.

      Totta. Kauempana järvellä näkyy laiva. Lähempää voimme keulasta lukea, että kyseessä on Tarjanne. Sehän se huitelee Tampereen ja Virtain välillä. Matkustajia siellä voi olla enintään 115. Laivareitti on nimeltään Runoilijan tie Johan Ludvig Runebergin muistoksi, joka asui nuoruudessaan Ruovedellä. Ruovedeltä löytyy myös Runebergin lähde.

      Tarjanne lähtee Tampereella Mustalahden satamasta. Runsaan kahdeksan tunnin päästä se on Virtain laivarannassa. Sieltä pääsee bussilla takaisin Tampereelle. Tarjanne on viimeinen pitkän linjan höyrylaiva. Se rakennettiin 1908 ja sitä kutsutaankin höyrylaivojen legendaksi.

      Mies on vähän innoissaan. Hän ei ole vielä koskaan osunut sillalle laivan kulkuaikaan, vaikka onkin kulkenut toisinaan tästä yli kolmekymmentä vuotta. Minä, joka olen vielä pitempään tätä reittiä ajanut, olen joskus tässä tällaisessa autojonossakin seisonut. En toki usein.

      Autoliikenne suljetaan näköjään hyvissä ajoin sillalla. Kestää vielä aikansa ennen kuin Tarjanne ehtii sillan luo. Lienee toki kyse turvallisuudesta.

      Kääntösilta on osa Visuveden eli Kaivoskannan kanavaa, joka yhdistää Tarjanneveden ja Vaskiveden järvet.

      Silta on todellakin kääntösilta ei nostosilta. Sillan keskiosa kääntyy sivulle. Sivistän itseäni lukemalla netistä, että alun perin paikalla on ollut nostosilta, joka valmistui vuosina 1863-1864. Jo vuonna 1878 tilalle valmistui kääntösilta, joka korvattiin uudella jo kahden vuoden päästä. Viimeisimmän kääntösillan mekanismi on ollut kauko-ohjattava vuodesta 2009. Siltaa ohjataan etänä Muroleen kanavalta ja se avataan erillisestä pyynnöstä tai tilauksesta. Jos nyt tunnet tarvetta saada silta auki, löydät netistä myös puhelinnumeron tilausta varten. Avaus ei kuitenkaan onnistu heti tässä ja nyt, vaan asialla pitää olla jo edellisenä päivänä ennen kello 15, sanoo netti.

      Pienemmät paatit voivat kulkea sillan ali ilman kannen kääntämistä. Normaali alikulkukorkeus on 4, 2 metriä.

      Tarjanne töräyttää komeasti torveaan eli tarkemmin sanottuna höyrypilli viheltää laivan alittaessa siltaa. Laiva muutettiin takaisin koivuhaloilla kulkevaksi vuonna 2023 kuudenkymmenen vuoden jälkeen.

      Hetki vain, niin silta kääntyy takaisin paikalleen, valo vaihtuu vihreäksi ja pitkät autojonot sillan molemmin puolin pääsevät jatkamaan matkaansa.

      Onhan tämä hauskaa vaihtelua, kun ei ole mihinkään aikataulutettua kiirettä.

      Vain toinen meistä uhmaa sadetta ja menee rantaan katsomaan ja Tarjannetta kuvaamaan. Voit arvata, kumpi.

    • Ihastuttava aurinkoinen mökkiviikko

      Kuva mökin ikkunasta yöllä kello kolme.

      Tänään sataa, sataa ja aina vaan sataa. 

      No, satakoon. Vettäkin maa tarvitsee.

      Mielikuvissani voin palata nautittavaan mökkiviikkooni, jolta palasin toissapäivänä.

      Meitä on ainakin kahdenlaisia ihmisiä: meitä mökkeilyyn hurahtaneita tai sitten ei. Kuulun ensin mainittuihin.

      Enkä nyt tarkoita mökillä mitään omakotitaloa kaikilla teknisillä hienouksilla ja telkkarilla. En. Minulle mökki eroaa kotona olevasta omakotitalosta siinä mielessä, että se on alkeellisempi. Alkeellisesta alkeellisin meidänkään mökkimme ei toki ole. On sähköt ja takkojen lisäksi sähkölämmitys. Puut takkaan ja saunaan on kannettava, astiat tiskattava ja saunakin lämpiää puilla. Tiskaus on minun hommani. Olen melkein jonkun vieraankin suututtanut, joka olisi halunnut tiskata enkä antanut. Astioiden kuivaajan paikka on kyllä aina vapaa. Vesikin tulee ja menee, kun sen jaksaa kantaa pihassa olevasta vesipisteestä, niin ylös mökille kuin alas saunalle. Ulkona olevien Huussin ja Hyyskän lisäksi on sähköllä toimiva vessa. Kesällä sitä ei yleensä käytä kukaan. Ai, eikö ole edes telkkaria? Ei ole, enkä usko, että meidän aikanamme tuleekaan.

      Pienemmässä talviasuttavassa mökissä on jatkuva ylläpitolämmitys. Talvella kännykällä voi lämmön nostaa ennakkoon haluamalleen tasolle. Jos jotain, niin tätä pidän luksuksena. Miten suloista onkaan, kun pakkasesta pääsee sisään lämpimään eikä tarvitse odotella tilan lämpenemistä.

      Vanhempani ostivat tontin ja rakensivat mökin, kun olin muistaakseni yhdeksänvuotias. Heidän toivomuksestaan ostimme sen heiltä, kun he eivät enää jaksaneet sitä pitää. Talviasuttava pieni mökki on meidän rakentamamme. Edesmennyt sisareni aina minua kiusasi sanomalla, että sinunhan piti vain puuvaja rakennuttaa. Totta turisi.

      Tällä viikolla järvemme vesi oli jatkuvasti 21-25 astetta eli siis hyvin lämmintä. Uiminen onkin mökillä mieluisin harrastukseni. Joka kesä testaan vieläkö pystyn uimaan kilometrin yhteen mittaan ilman pohjakosketusta. Kyllä.  Onnistuu. Totuuden nimissä on todettava, että kilometrin uimiseen käyttämäni aika on vuosi vuodelta lisääntynyt. Koskaan en ole ollut pikauimari. Tyylini on mallia ”mummouinti”. Tekniikasta ei tietoakaan. Joku viisashan sen on sanonut, että matka ei tapa vaan vauhti. Ihana älykelloni tässä yhtenä päivänä ilmoitti kuntoikäni olevan 10 vuotta vähemmän kuin biologinen ikäni. Oli totta tai ei, en valita.

      Siihen nähden, että olen niin innokas uimaan mökkijärvellämme, voi ihmetellä, että talvisin en käy uimahallissa juuri koskaan. Pelkään, että saan syödä siellä jonkun varpaita ja/tai joku taklaa tällaisen mummouimarin. Sitä paitsi, uimahallissa ei ole sitä kaikkea kaunista, jota näen ja kuulen järvessä. Aurinko paistaa (tai sitten ei), tuuli suhisee rannan puissa, uikku saattaa sukellella vastarannalla ja sorsapoikue uida melko lähellekin. Tällä viikolla saman lahden rannalla olevilla mökeillä oli vähän ihmisiä, ääniä ja meteliä ei edes nimeksi asti. Ihanan Leenan ohjaama tehokas lämminvesijumppa talvisin on asia erikseen.

      Tänä vuonnakin ajattelin, että rupean soutamaan kuntoilumielessä. Olenko ruvennut? En. Mies uistelee ja pysymme aika hyvin haukiruoissa. Jalompaa kalaa ei ole näkynyt.

      Saunan uusi pohjiaan myöden viime kesänä Ruotsalaisen Ari. Osaava tekijämies. On hyvä ja kaunis. Helteillä sitä emme viitsi usein lämmittää, muuten tietysti joka ilta.

      Kuntoliikuntaa varten minulla on mökilläkin kävelysauvat, joilla saatan kävellä vaikkapa parin kilometrin päässä olevalle kodalle ja panna nimeni kirjoihin. Viime viikon hienot säät eivät siihen innostaneet.

      Jos olen mökillä yksin tai aviohenkiilön kanssa, aamupäivän suurin päätöksentekoni on, juonko ensin aamukahvin vai uinko ensin kilometrin. Tärkeää on tarkkailla, milloin aurinko paistaa ulkoterassilla juuri siihen tuoliin, jossa aamupalan yleensä syön. Ulkona aamupalan syön kotona Tampereellakin, jos sää sen sallii. Tässä kohtaa käytäntöni yhtyvät.

      Tämä vuosi näyttää olevan hyvä mustikkavuosi. Mökkimme ympäriltä saa hyvänä vuonna useammatkin piirakkamarjat. Aviohenkilö noukkii niitä pakkaseen sankokaupalla lähimetsistä. Työnjakomme mukaan minä perkaan ne.

      Mökin lähellä on ahomansikoita. Näitä ihanan makeita. Poimin niitä itse lapsena, molemmat tyttäreni ovat niitä poimineet ja Esikoisen lapset. Nyt Kuopuksen kolmevuotias tuo niitä mukissaan. Ihana perinne.

      Kantarelli on meidän lempisienemme. Tai yksi niistä. Ja kuinka ollakaan, kantarelleja kasvaa puolen hehtaarin mökkitontillamme, tänä vuonna taas paljon. Löytyy niitä hyvinä vuosina lähimetsistäkin. Useamman sienisoossin olen jo tehnytkin.

      Sienisoossin kanssa sopivat oman maan perunat. Tammelan torilla myyjä sanoi keväällä Annabelle- siemenperunoita häneltä ostaessani: Ne ovat sitten syötäviä kahdeksan viikon päästä. Laitoin tämän korvani taakse. Näin tapahtui. Potut kasvavat lannan avulla, jota ostamme maanviljelijöiltä. On se niin hienoa, kun niillä on sellaiset vehkeet traktoreissaan, joilla he levittävät lannan tasaisesti pellolle. Muistan senkin ajan, kun saimme lantakasan, jota sitten talikalla levittelimme. Onnistui sekin. Miehen mukaan potut ovat minun projektini, hän ostaisi ne kaupasta. Onneksi hän kuitenkin kanssani istuttaa ne ja usein multaakin. Tänä kesänä multauksen akka-auralla tekivät Kuopus ja Avovävy. Syksyllä pottujen ylös kaivuu kipeyttää minun kroppaani, mies on samaan aikaan puolukassa. Ja tiedät jo, kuka ne puolukat perkaa.

      Ilman ihania ympärivuotisia naapureitamme, Marjattaa ja Eloa, emme kaikesta selviäisi. Elo käy syksyisin kyntämässä pienen peltomme ja keväisin äestämässä. Ankaran harjoittelun myötä opin, milloin kyse on äestämisestä, milloin kyntämisestä. Talvisin Elo auraa tarvittaessa lyhyen mökkitiemme.

      Aviohenkilö laittaa aina ryytimaatakin. Salaatti on minusta tärkein. Pavuista pidämme kumpikin ja sokeriherneet maistuvat ainakin miehelle ja Kuopuksen pikkutytölle. Toinen ryytimaa miehellä on kotona.

      Viinimarjapuskia on monia, mutta ne eivät tuota mitään. Eivät senkään jälkeen, kun siskonlikka Lotan kanssa ne uusittiin. Kaksi omenapuuta innostuu aina välillä omenoiden tuottamisesta. Hyvänmakuisia ovat. Kotona puita on monta enemmän. Tänä vuonna omenat ovat meillä vähissä.

      Huomasin pitkästä aikaa ruskoliljan portaiden vieressä. Kuopuksen mukaan se on aina siinä ollutkin. Se vei mieleni lapsuuden kotini pihaan. Muun muassa ruskoliljoja oli pihatien vieressä. Sieltä äiti on niitä varmaan mökille tuonutkin. Tuttu oli kasvi, mutta nimen jouduin kuitenkin hakemaan Lens-äpin avulla.

      Linnunpönttöjä olemme puihin laittaneet vaikka kuinka paljon. Aina niissä joissakin alkukesästä näkyy liikettä ja viserrystä. Kirjosieppo ainakin usein pesii. Käen kukuntaa olen kaivannut tänä kesänä. Yleensä ne ovat alkukesästä kukkuneet ihan hervottomasti. Nyt olen kuullut vain vaivaisesti yhden kukunnan. Mies väittää kuullensa niitä metsäretkillään.

      Iloksemme Kuopuksen perhe on nyt jo tänä kesänä kahteen otteeseen käynyt kanssamme mökkeilemässä. Ei ole ollut kesässä parempaa aamua, kuin se, kun kolmevuotias tulee herättämään minut puoli seitsemän, hyppää sänkyyni ja rutistaa melkein rusinaksi.  

      Kentän reunalla on paitsi keinu, leikkimökki ja hiekkalaatikko. Muistini ei kerro, milloin leikkimökki on siihen pykätty. Todennäköisesti isäni teki sen Esikoistani varten, jonka kanssa paljon mökillä olimme.

      Tämän riippukeinun toin Equadorista yli 20 vuotta sitten. En vain ymmärrä, miten minulla on voinut olla matkalaukussa vapaata tilaa tälle. Nykyään ei ainakaan olisi. Mutta hyvä että oli. Tämä on kaikkien suosikki.

      Tämän kesän erikoisuus, ainakin toistaiseksi on ollut, että hyttysiä ei ole nimeksikään. Jokunen paarma on kyllä patteja tuottanut. Mies ei ole saanut mukaansa metsästä edes hirvikärpäsiä. No jaa. Kaikkia vielä ehtii tulla.

      ”Kell’ onni on, se onnen kätkeköön”, sanoo runo. Senkin uhalla olen oikein sydämeni pohjasta tässä muistellut mökkeilyä ja ihania viime päiviä siellä!

    • Muutama tuokiokuva Hämeenlinnasta

      Aulangon näkötorni tornikahvilan nettisivuilta. Kuvaaja ei tiedossa.

      Heinäkuun ensimmäisenä viikonloppuna Hämeenlinnassa Vanaja Festivaaleilla ajelemme ja kävelemme festivaalinautintojen lisäksi Aulangon puistometsän teitä luonnonsuojelualueella.

      Aulangon näkötorni kahviloineen on siellä tunnettu maamerkki.  Näkötorni on vuodelta 1907 suunnittelijaan arkkitehti Waldemar Aspelin. Rakennuttajana oli Karlsbergin kartanon omistaja eversti, asetehtailija, teollisuusmies ja suurlahjoittaja Hugo Standertskjöld (1844-1931). Hänen kerrotaan luoneen Aulangon puiston ja jättäneen sen jälkipolville. Hänet mainitaankin Suomen rikkaimmaksi mieheksi.

      Tällä kertaa emme kiipeä torniin. Laskeudumme sitä vastoin jyrkkiä portaita Aulangonvuoren jyrkännettä alaspäin. Liian on jyrkkää. Emme uskalla mennä alas asti. Aikamoinen pudotus alaspäin on tasanteeltakin. Huh!

      Jos olisimme osanneet etsiä ja ehkä osanneet löytää, olisimme nähneet Standetskjöldin muistolaatan ja muistokiven Aulangolla.

      Näkötornilta poispäin ajellessamme pysähdymme nautiskelemaan kauniista maisemista. Jossain lammen toisella puolella näkyy pieni rakennelma, vanhanaikainen rakennus torneineen, mikä lie.

      Ihan ajotien vieressä on punainen, pyöreä, matala torni pienellä kukkulalla. Onneksi paikalla on opastaulu. Sen mukaan kyseessä on Onnentemppeli. Sen on 1890-luvulla rakentanut eversti Standertsjöld puolalaiselle ruhtinattarelle. Alunperin ikkunoissa ovat olleet lasimaalaukset ja kaiteellinen portaikko on vienyt rakennukselle. Everstin mukaan Onnentemppelin nimeen ja sijaintiin kivisellä kukkulalla liittyi symboliikkaa:

      ”Onneen ei kuljeta joka miehen vaellettavia valtateitä, eikä matka sinne ole helppo, vaan jokaisen on omia teitään, vaivojansa säästämättä sinne pyrittävä.”

      Oi voi! Ruhtinatar ei suostunut kosintaan! Ihmettelen. Hän ehkä halusi säästellä vaivojaan. Jos joku olisi minulle pykännyt edes lumilinnan, olisin onnesta soikeana suostunut kosintaan. Totta puhuen ihmettelen, mitä ruhtinatar olisi voinut tornissa tehdä? Pienihän se on ja keskellä ei mitään. Mutta olisihan everstillä ollut Karlbergin kartanonsa. No, jäipähän kaunis rakennus meidän ihailtavaksemme.

      Jäin miettimään, johtuiko puolattaren pakeista, että eversti Standertsköld pysyi ymmärtääkseni poikamiehenä.

      Käymme ruokailemassa ravintola Brahessa. Vaihtoehtona on ollut Piparkakkutalon ravintola, jota hämeenlinnalainen ystäväni suositteli. Listoja katseltuamme päädymme kuitenkin Braheen.

      Väkeä on etenkin alussa vähänlaisesti, mutta ei se meitä haittaa. Nostamme ensin kuoharimaljat. Syömme salaatin lisäksi alkupaloiksi etanat valkosipuli- ja aurajuustokastikkeella. Oikein on hyvää ja maukasta.

      Pääruoaksi minä syön härän lehtipihvin ja tytär kasvispizzan. No joo. Ei hassumpaa. Jälkiruoka ei kummallekaan enää mahdu.

      Ruokailureissulla kaupungilla tulee vastaan tämä vesitaideteos. Etsin joka puolelta löytyisikö teoksen nimi ja kenties tekijäkin. Ei löydy. Saman olen huomannut Tampereellakin. Jos minulta kysytään, ja minulta nyt kysyn, kyllä julkisissa tiloissa olevista taideteoksista pitäisi olla nimi ja tekijä esillä.