
Jotensakin näin parisuhteen mies sanoo odottamatta keittiön pöydän ääressä. Tampereen Työväen Teatterin Kellariteatterissa esitetään kantaesityksenä näytelmää Ennen kuin mieheni katoaa.
Lausahdus voisi olla vaikka keskustelun sekaan heitetty vitsi. Tässä tapauksessa se on totisinta totta.
Siitä alkaa vaimon kriisi, parisuhteen kriisi ja varmaankin myös miehen oma kriisi. Mies on transsukupuolinen. Hänestä tulee lopulta nainen, nimeltään Lili (vaiko Lily?)
Selja Ahavan kirja Ennen kuin mieheni katoaa julkaistiin noin yhdeksän vuotta sitten. Se kertoo tarinan vaimon silmin. Lähtökohta on kirjailijalle omakohtainen. Nyt Anna Jaanisuo on dramatisoinut ja ohjannut kirjan pohjalta näytelmän. Luin kirjan aikoinaan tuoreeltaan. Aihe ei ole suinkaan vanhentunut. Ehkä pikemminkin päinvastoin. Nykyään transsukupuolisuudestakin puhutaan avoimemmin. Kuitenkaan se ei poista läheisten kokemia tunteita, jotka ovat ja voivat olla varmaan moninaisia.

Ensimmäisessä näytöksessä vaimo (Riikka Papunen) vierailee museossa. Hän hakee jotakin taulua, mikä siellä viimeksi on ollut. Museonhoitaja (Rashidah Aljunied) tekee omia hommiaan ja samalla kertoilee Kristoffer Kolumbuksen merimatkoista, etsinnästä, erheistä ja valheistakin. Näitä asioita saamme samalla lukea myös aina hetken aikaa museon seiniltä. Siellä kerrotaan myös kehitysvammaisista ja heidän pakkosteriloinneistaan.
Vaikka olen lukenut kirjan, en saa mielessäni mitään tarttumapintaa, miten Kolumbuksen matkat tai kehitysvammaiset liittyvät vaimon tilanteeseen. Voin toki arvailla. Arvaukseni, vaikka varmaankin huono, on se, että nämä taustatarinat muistuttavat ajan muuttumisesta ja käsityksien muuttumisesta, etsimisestä ja löytämisestä. Samahan koskee transsukupuolisuutta. Eri aikoina siitä on ajateltu eri lailla ja suhtautuminen heihin on ollut aikoinaan hyvin torjuvaa.
Parisuhteessakin puolisot päättävät ensin olla puhumatta asiasta kenellekään. Vähitellen he kuitenkin rupeavat avautumaan asiasta. Mieheltä kysytään muun muassa, milloin hän tiesi olevansa nainen. Mies vastaa: Olen aina sen tiennyt. Vaimoa se raivostuttaa. Heidän kymmenen vuoden liitossaan ei ole ollut siis luottamusta. Hän jopa välillä ajattelee, että mies on ollut hänen kanssaan vain siksi, että on saanut opiskella hänen kauttaan naisena olemista. Epätoivoinen ihminen ajattelee epätoivoisen hulluja ajatuksia.
Vaimo joutuu seuraamaan sivusta miehen naiseksi muuttumista. Hän ei haluaisi olla kommentoimassa väripuuterin sävyä. Hän ei haluaisi katsella miehen uutta, kampaajan luomaa hiustyyliä. Hameessa tulee raja.
Toki vaimo muistelee myös monia hyviä hetkiä. He kohtasivat Irlannissa ja suhde alkoi nopeasti. Mies on vaimon mielestä ollut hyvin miehinen harrastuksiaan myöten. Miten hän nyt haluaakin olla nainen? Tilanne johtaa kuitenkin erilleen muuttamiseen ja sitten eroon. Sanonnat hänhän on sama ihminen kiukuttavat vaimoa. Hän haluaa miehen, ei naista. Julkisuudesta tiedämme, että on ihmisiä, jotka ovat jatkaneet parisuhdettaan, vaikka miehen sukupuoli on muuttunut. Sitä emme kuitenkaan tiedä, millainen ja miten vaativa hyväksymisprosessi on ollut.

Miehen hoidossa puutarha ja kasvihuoneen kasvit ovat kukoistaneet. Hänen lähdettyään ne ovat retuperällä. Vaimo kiskoo siellä taimia pois. Roskiksesta löytyy miehen sinne hylkäämiä vaatteita. Jo Irlannissa miehellä olleen paidan vaimo hautaa perunapenkkiin. Se on hyvin symbolinen teko.
Tässä toisessa näytöksessä Rashidah Aljuniedillä on lokin rooli. Puhuva merilokki oli aikaisemmin täytettynä museossa.
Riikka Papusella on vaativa rooli lähes yksin kannatella näytelmää. Minusta hän selviää siitä paremmin kuin hyvin. Hänen muistonsa, pettymyksensä ja pelkonsa ovat hyvin uskottavia. Hänen surunsa, vihansa ja kipuilunsa ovat katsojalle tosia. Monia uusia, kipeitä tunteita aiheuttavia asioita tulee vastaan. Hänen ensimmäisen vaiheen eronsa tapahtuu miehestä. Toisessa vaiheessa vastapuolena onkin nainen. Mitä? Hänhän on ollut naimisissa miehen, ei naisen kanssa.

Myöhemmin sattumalta kahvilassa vaimo tapaa Lilin (Rashidah Aljunied), jota hän ei edes tuntisi, ellei tämä tunnistaisi häntä.
Elämä jatkuu. Miten ja millaisena? Sitä ei näytelmä enää kerro.
Lavastus- ja pukusuunnittelu Perttu Sinervo
Valosuunnittelu Juha Haapasalo
Äänisuunnittelu Jarkko Tuohimaa
Dramaturgi Rasmus Arikka
Työryhmän neuvonantajat Miiko Toiviainen, Sam Taskinen, Elina Izarra
Kuvat Kari Sunnari/ Tampereen Työväen Teatteri.
Kutsuvieraslippu ensi-iltaan saatu Tampereen Työväen Teatterilta
Jätä kommentti