Anjakaarina

Sorin sirkuksen nuoret taiteilijat osaavat ja tekevät. Sirkus on 40 vuotta vanha, mutta esiintyjät ovat nuoria. Joulushow on nimeltään Soriversum. Kyseessä on 37. joulushow.

Vaikka nuoret luovat esityksen silmiemme eteen, sen aikaansaamiseksi toki on tarvittu monia ihmisiä. Heidän lisäkseen löydän sirkuksen sivuilta netistä toistakymmentä opettajaa ja muuta tarpeellista väkeä sirkuskoulussa. Sirkus on antanut taiteen perusopetusta vuodesta 1993. Oppilaista sirkustirehtööri Kopra valitsee esiintyvät-ryhmän, joka edustaa sirkusta Suomessa ja ulkomailla. Heillä on harjoituksia ympäri vuoden, viikossa on 12-30 oppituntia.

Kun tähdissä ollaan, puhekin on ihme ”siansaksaa”. Asut ovat silmiä hivelevän kauniita.

Ihmispyramidit ovat aina huikaisevia! Esiintyjillä ei huimaa pää eikä lipeä jalka! Upeaa!

Tasapainoa, koordinaatiota ja mitä vielä vaatinevatkaan yksipyöräisellä ajo ja renkaiden pyöritys. Itsellä se välillä aiheuttaa silmien pyöritystä.

Köydellä tahi vaijerilla kävely/ajaminen on taidokasta ja näyttävää, kun sen osaa. Olisipa hauska tietää, kauanko aikaa keskimäärin menee näiden taitojen oppimiseen. Ja selvää lienee, että suurimmalla osalla meistä ei siihen koskaan olisi eikä olisi ollut riittävästi kykyjä.

Liinoissa kieriskely ja niissä pudottelu katsojaa välillä melkein pelottaa..

Tänä vuonna joudun seuralaiseni kanssa lähtemään väliajalta pois. Paljon kaunista ja taitavaa ehdin kuitenkin kokea. Tilaamamme väliaikatarjoilut ehdimme vielä ennen lähtöä nauttia. Harmittaa, että loppunumerot jäävät näkemättä. Edellisellä vierailukerrallani, josta tosin on monia vuosia aikaa, oli lopussa muun muassa upea tulishow.

Yksi toivomus minulla olisi: pienempi voluumi musiikkiin. Tällä kertaa mukana onkin ihan livebändi.  Saatan olla yksin tämän toivomukseni kanssa, koska seuralaiseni ei koe musiikkia liian kovaksi eikä kukaan näkemistäni pienistä lapsistakaan pitele korviaan. Otanpa siis seuraavan kerran omat korvatulpat mukaan.

Sorin Sirkuksen nettisivuja kannattaa lukea. Opin sieltä, miten monipuolista toiminta on.

Taiteen perusopetuksen lisäksi netissä kerrotaan muun muassa Aikuisten lajikurssista, Elämyssirkuksesta, Perhesirkuksesta, Vauva- ja taaperosirkuksesta, Sirkuskurssista 4-8- vuotiaille ja heidän isilleen.

Muistanpa nyt, että olen saanut nauttiakin pienen tyttärentyttäreni sirkustempuista, joita hän on oppinut kurssilla vanhempansa kanssa. Elämyssirkus kuulostaa houkuttelevalta. Se onkin tarkoitettu yli 50-vuotiaille. Saattaa toki olla, että siinä on iällä joku yläraja ja minut diskattaisiin. Kymmenen kerran kurssilla luvataan ”liikettä, naurua ja notkeutta hyvässä seurassa”. Ja kahvitkin juodaan joka kerta. Ai että, kun kuulostaa hauskalta!

Ehkä Elämyssirkuksessa jopa oppisin jongleeraamaan, sitä kun joskus olen opetellut, oppimatta. Tunnit menevät vain ikävästi toisen harrastukseni päälle. Siispä minun ei edes kannata kysyä, mikä on yläikäraja.

Mennäkseni takaisin Joulushowiin, mielihyvin voin kertoa, että kannatti mennä ja kannatti olla. Voin siis suositella.  Ainut pulma voi olla, että esityksiä on enää kaksi ja toinen niistä on loppuun varattu. Narikan mieheltä kuulen, että ensi syyskuussa tulevat jo vuoden 2026 joulushow- liput myyntiin. Senkin olen joinakin vuosina oppinut, että aikainen lintu nappaa madon.

Esikoistytär tarjoaa synttärilahjakseni laulukonsertin Oopperatalossa. Talon ulkonäkö jo ihastuttaa. Työmaaromut ovat toki maisemaa pilaamassa, mutta tuntuuhan se niin kotoisalta. Tampereella niitä on iloksemme aina ja joka paikassa.

La Monnaien, kuninkaallinen teatteri eli oopperatalo, sijaitsee Brysselin keskustassa. Talolla on monivaiheinen historia. Nykyinen talo on jo kolmas tällä paikalla. Ensimmäinen rakennettiin vuonna 1700 ooppera-, baletti- ja teatteriesityksiä varten. Taloa pidettiin yhtenä kauneimmista teattereista Italian ulkopuolella. Napoleon rakennutti uuden teattterin, joka vihittiin käyttöön 1819. Tulipalo tuhosi kuitenkin teatterin sisätilat. Nykyinen kolmas talo vihittiin käyttöön vuonna 1856. Erinäisiä korjauksia ja parannuksia taloon on tehty senkin jälkeen.

Ranskalainen sopraano V’eronique Gens esittää talossa tänä iltana yksinlauluja säestäjänään pianisti James Baillieu. Laulut ovat yhdeksältä, 1800-luvun lopulla tai 1900-luvun alussa eläneeltä säveltäjältä. Nimistä tunnistan vain Claude Debussyn. Käsiohjelmassa kaikki on ranskaksi, myös laulujen nimet. Laulujen sanat myös löytyvät ohjelmasta. Paha vaan, että ranskan kieleen ei mieleni eikä kieleni taivu. Kyllä sitä kolme vuotta lukiossa jyystin, vaan kaikki vähäkin on jossakin hukan jäljillä. Vähät osaamani sanat käytin loppuun muinoin tyttären lapsia päiväkodista hakiessani tai sinne viedessäni. Enimmäkseen sielläkin kyllä turvauduin ranskalaisen hymyilyn jäljittelyyn.

Laulut ovat lyhyitä, enkä tunnista ensimmäistäkään. Se ei haittaa. Voin silti hyvin nauttia lauluista. Outo olisinkin, jos en nauttisi. Gens on nimittäin kansainvälisesti arvostettu ja monesti palkittu. Hän on tehnyt uraa johtavilla ooppera- ja konserttilavoilla ja levyttänyt lukuisia palkittuja levytyksiä. Ei siis mikään tusinataiteilija.

Talo on sisältäkin kaunis, etten sanoisi koria ku karkki!. Sali tuo koristeluiltaan mieleeni Helsingin Kansallisteatterin ja Ruotsalaisen teatterin. Jotain samaa niissä on.

Väliajalla on ostettavissa vain sämpylää ja sampanjaa. Ohoh! Kovin on niukkaa. Näin yleensä tässä talossa on, sanoo tytär. Kuinka ollakaan, päädymme kilistelemään sampanjalla. Jostakin syystä jätämme sämpylät vitriiniin. Ehdimme myös ihastella kaunista peilisalia, missä järjestetään erilaisia kokouksia. Pääsemme taas tyttären kanssa täälläkin kuvaamaan itseämme peilin kautta.

Talossa on useampiakin portaita eri tasoille. Jopa tyttäreni, joka sentään on täällä useammankin kerran käynyt, joutuu väliajan jälkeen vähän etsimään oikeaa portaikkoa.

Konsertti kestää väliaikoineen kaksi tuntia. Suosionosoitukset ovat valtaisat kannustavine huutoineen. Saamme kaksi ylimääräistä.

Hieno kokemus, monessakin mielessä. Kiitos Gens ja Baillieu!

Suurin kiitos menee kuitenkin Esikoiselle!

Kuvat tyttären ottamia!

Rijks-museo on Alankomaiden kansallismuseo. Se perustettiin alun perin vuonna 1798 Haagiin. Vuonna 1808 museo muutti Amsterdamiin ja nykyiselle paikalleen vuonna 1885. Museon useassa kerroksessa on esillä painotetusti Hollannin kultaisen kauden maalauksia. Sivistän itseäni selvittämällä, mitä kultaisella kaudella tarkoitetaan. Alankomaiden kultakausi sijoittuu 1600-luvulle, jolloin taidemaalareita työskenteli runsaasti. Aika perustui maan taloudelliseen ja kulttuuriseen vaurastumiseen. Taidemaalareiden joukossa olivat muun muassa Rembrant ja Johannes Vermeer, joista on tullut maalaustaiteen historian arvostetuimpia taiteilijoita.

Museorakennus on kaunis jo rakennuksena. Kauniissa rakennuksessa on goottilaisia ja renesanssilaisia piirteitä, luen netistä. Mainittakoon suunnittelijakin, arkkitehti Pierre Cuypers.

Kerroksissa on monenlaisia, sanoisinko ulokkeita ja loukkoja, niin että outo kulkija meinaa olla jopa itseltänsä hukassa, vaikka jonkinlainen huonekarttakin on saatavilla.

Sitäpaitsi liikkuuhan tiloissa jonkin verran muitakin ihmisiä.

Tunnetuin teos museossa on Rembrantin Yövartio. Se on aivan omassa tilassaan aitojen takana tarkasti turvattuna. Kuten arvata saattaa, väkeä parveilee sen lähistöllä paljon.

Rembrantin teoksia ovat myös esimerkiksi Juutalainen morsian ja Teräsmestarit.

Johannes Vermeeltä on myös monia teoksia, esimerkiksi Maitotyttö, Rakkauskirje, Sinipukuinen kirjeenlukija ja Pieni katu.

Vincent van Goghin töitä edustakoon hänen Oma kuvansa.

Maalausten lisäksi museossa on monenlaisia, vanhoja ja kauniita esineitä. Isoja ja pieniä.

Erilaisia peilejäkin on monia. Monessa satun näkemään tutunnäköiset kasvot.

Täytyy sanoa, että vaikka vietämme museossa kiitettävän kauan aikaa, en jaksa enää loppupuolella kovasti innostua näkemästäni. Museo on todella laaja. Pitäisi tulla uudemman kerran.

Ps. Valokuvat ovat tyttäreni ottamia. Oma kännyni kameroineen on jossakin Utrechtissä operoineen rosvon jäljillä.

Brysselin keskustan Grande Place on näyttävyydessään vertaa vailla. Marraskuun loppupuolella valaistus on omaa luokkaansa, vaikka joulutori on vasta tuloillaan. Iso kuusi on tuotu jo paikalle odottamaan. Toria reunustavat goottilaiset ja barokkirakennukset. Siellä on Kaupungintalo, ammattikuntien talot ja Kuninkaan talo, jossa on kaupungin museo. Grande Place eli Suurtori on niin kaunis, että se on luokiteltu UNESCON maailmanperintökohteeksi. Enpä ihmettele. Etenkin näin alkupimeän aikaan valot torilla loistavat upeasti.

Kaupungintalon korkea torni loistaa kauas.

Aamulla kärsimme molemmat tyttäreni kanssa kurkkukivusta. Tyttären tytär  Saimi on kuitenkin suunnitellut minulle reissua kaupungin keskustaan. Sinne siis, kurkkukivusta viis. Tytär jää potemaan vaivaansa kotiin.

Taivallamme kaupungilla 5-6 tuntia. Pieneen nälkäämme syömme ranskalaisia. Mausteeksi on perinteisen ketsupin lisäksi useampia muita makuja. Hölmönä turistina otan sen iänikuisen ketsupin. Etten vain olisi ennakkoluuloinen? Maistan sentään muutakin laatua Saimilta. Ranskalaisia mutustellessamme näemme ikkunasta mielenosoituskulkueen. Saimi näkee joitakin plakaatteja ja toteaa, että mielenosoitus on naisten puolesta. Ihmettelemme, miten paljon heitä onkaan. Katsomme myöhemmin netistä, että osallistujia oli 5000 ja ihmiset marssivat sukupuoleen kohdistuvaa väkivaltaa vastaan.

Suolaisen jälkeen tekee aina makeaa mieli. Vohvelithan ovat brysseliläistä herkkua. Katujen varsilla on monia myyntipisteitä. Emme kuitenkaan halua nyt seisaallaan kadun varrella syödä. Etsimme siis kahvilan. Otan oikein tuhdin annoksen suklaalla ja runsaalla kermavaahdolla. Juomaksi kaakao. Voin vannoa, että sen jälkeen on melkein öklö olo. Juu juu! Hyvää on kuin mikä, mutta niin, niin täyttävää.

Saimin käydessä toisaalla kahvilassa viereiseen pöytään tulee vanha rouva. Hän kertoo, että hänellä on huonot polvet ja siksi portaiden kävely on vaikeaa. Sanon ymmärtäväni, kun minullakin on aikaisemmin polvet olleet kipeät. Yhteistä kieltä meillä ei tietenkään ole, koska hän puhuu vain ranskaa. Lukioajan kolmen vuoden ranskastani päässäni on vain joitakin sanoja, joiden ääntämisenkin ymmärtäminen on kuulijalle haasteellista. Pois lähtiessäni sanomme toisillemme ”oo revuaarit” ja Saimikin pääsee kysymään, tunsinko rouvan.

Käymme ihmettelemässä tavaroita ja niiden paljoutta isossa antiikkiliikkeessä. Kerroksiakin on monia, mahtoiko olla kolme tai kolme ja puoli tai jotakin enemmän. Ja sitä tavaran määrää ja laatua! On täytettyjä eläimiä, isojakin ja pieniä tavaroita. On astioita, huonekaluja ja ihan mitä vaan. En ymmärrä, miten liikkeessä pysytään selvillä siitä, mitä siellä on. Ehkä ei pysytäkään.

Kävelemme muun muassa korkealla paikalla katselemassa maisemia. Alemmalle katutasolle pääsemme lasiseinäisellä hissillä. ”Eihän sulla oo korkean paikan kammoa”, kysyy seuralaiseni hississä. ”Itse asiassa on”. ”Ihmettelinkin, kun niin liimauduit sinne nurkkaan”. No, höpö höpö. Ei se niin pahalta tunnu.

Kun maineikkaassa suklaakaupungissa olemme, menemme ostoksille vastaan tulevaan Leonidas-liikkeeseen. Ostan kilon konvehteja tuliaisiksi aviohenkilölle. Myyjä kyselee toiveitani ja poimii suklaat hansikoiduin käsin monien kymmenten erilaisten konvehtien joukosta vitriinistä.

Joka kerta kaupungissa käydessä on katsastettava Manneken Pis eli pissaava poika. Tällä paikalla vanhassa keskustassa oli 1400- luvulla toimiva juomavesipaikka. Pronssipatsas on vuodelta 1619. Patsaan synnystä on useampi tarina, kuten hyvään juttuun kuuluu. Erään tarinan mukaan isä oli kadottanut poikansa ja löysi hänet sitten pissaamassa samoin kuin nykyään Mannake Pis. Pojan löytymisen muistoksi rikas isä kustansi patsaan. Patsaan sanotaan olevan brysseliläinen henkisen vapauden symboli. Hmm. Symboloiko ”julkinen pissaaminen” henkistä vapautta? Niin tai näin, pukuja ainakin tällä noin 60 cm korkealla pojalla on 1000 kappaletta. Pukuja säilytetään kaupungin museossa. Pukujen määrästä huolimatta tällä kertaa poika on ihan nakuna, vaikka on viileähkö, välillä sateinen ja tuulinenkin marraskuun sää. Miksi ei mitään vaatetta, kysyn vain.

Everard l´Serclaes oli 1300-luvulla elänyt lordi, jonka kerrotaan monimutkaisten vaiheiden kautta valloittaneen kaupungin flaameilta. Taiteilija Julien Dillens veisti vuonna 1902 hänestä muistomerkin lähelle Grande Placea ja Manneken Pisiä. Paikallisten mukaan patsas tuo onnea ja täyttää kaikkien sitä koskettavien toiveet. Käsivarren hierominen antaa takeet, että palaa uudelleen Brysseliin. Tästäköhän johtuu, että olen useammankin kerran käynyt kaupungissa? Sillä, että tyttären perhe asuu siellä, ei siis liene merkitystä. Silittelen toki lordia. Onhan se nyt huippua, että kaikki toiveeni siten toteutuvat. Meitä silittelijöitä on ollut niin paljon, että patsas on pysynyt kiiltävänä. Nytkin meitä on sen verran, niin tässä kuin Manneke Pis patsaan luona, että pitäisi olla melkein vuorolaput kuvaukseen.

Ulkomailla etenkin olen aina kirkkofriikki. Käyn katsastamassa kohdalle osuvia kirkkoja, niinpä nytkin. Ensimmäinen kirkko on kiinni. Toisessa onnistaa. Kirkon nimi jää hämärän peittoon. Nimestä viis, kynttilät saamme sytytettyä: yksi kuolleille rakkaille, toinen eläville rakkaille.

Sunnuntai-iltana marraskuun loppupuolella on minusta yllättävän paljon ihmisiä liikkeellä, turistinoloisia. Meitähän riittää joka lähtöön.

Reissusta palattuamme totean, että kurkkuni on terve. Kotiin potemaan jääneen tyttären ei. Tulipa taas todistettua, että hyvällä mielellä hyvässä seurassa pienet vaivatkin häviävät.

”Jouluiltana hämärtää, hangella varjot liikkuu…”

Näin aloitimme Suvantokuoromme perinteisen joulukonsertin viime perjantai-iltana. Laulu on nimeltään Marin joululaulu.

Paikkana oli tänä vuonna Viinikan kirkko. Monelle kuorolaiselle ja kuulijalle tämä oli ensimmäinen kerta tässä kirkossa. Kovasti tykästyimme kirkon akustiikkaan. Aikaisemmin olemme konsertoineen Vanhassa kirkossa. Hieman pelkäsimme, tuleeko yleisömme tänne vähän keskustasta sivussa olevaan kirkkoon. Turhaan pelkäsimme. Ohjelmalippujen myynti ennakkoon myytyjen ohjelmien lisäksi oli runsasta.

Lauloimme 13 laulua ja vielä ylimääräisenä Hiutaleet maahan leijailee. Laulustamme huolimatta hiutaleita ei ole vieläkään näkynyt. Yleisö sai laulaa yhdessä laulut Sydämeeni joulun teen ja lopuksi Maa on niin kaunis. Konsertti kesti noin tunnin.

Tyttären tytär kysyi Brysselistä, mistä ohjelman lauluista pidin eniten. Minun on siihen helppo vastata. Taivas sylissäni ja Ave Maria. Niitä voisin laulaa vaikka puoli päivää. Ehkä.

Kuoroamme johti Hanna-Leena Sepponen. Hanna-Leena on aivan erinomainen johtaja! Hän vaatii tiukasti tiettyjä asioita, joilla on merkitystä muun muassa aloitusten täsmällisyyteen. Hanna-Leenan käsimerkit ohjaavat oivaltavasti lauluamme.

Kuoroamme säesti monilta aikaisemmilta konserteilta jo tuttu luottasäestäjämme Silja Kuoppala.

Hanna-Leena viulistina iloksemme soitti Sylvian joululaulun.

Vuodesta 2018 asti, koronavuotta lukuunottamatta, olen toiminut konserttiemme juontajana. Olen yritttänyt kysellä muita kuorolaisia tähän hommaan, kun vaihtelu virkistää. Toistaiseksi se ei ole onnistunut. Toivoani en ole kuitenkaan menettänyt. Tällä kertaa tein gardinaalivirheen, kun en kunnolla testannut mikrofonia, joka oli minulle uusi. Luotin vain yhteen ”kuuluuko” testiin. Nyt oli käynyt sitten niin, että juonnot kuuluivat välillä todella huonosti. Katumusharjoitukset eivät auta. Joopa joo. Elämä opettaa muutakin kuin hiljaa kävelemään.

Laulaminen tuntui tosi hyvältä ja tuntui siltä, että oikeasti lauloimme hyvin. Huomenna pikkujoulukahveilla kuulemme varmaan Hanna-Leena Sepposen arviot. Kuulijoilta olemme saaneet hyvää palautetta.

Tilaisuus oli koskettava ja lämminhenkinen. Lauloitte hyvin ja tässä kivikirkossa se jotenkin kuului tosi kauniisti,” sanoi yksi kuulija.

”

Kuvat Reijo Hietanen

KIRJALLISUUDEN PARHAAT: FINLANDIAVOITTAJAT

Tampereen Kirjafestareiden hieno etu verrattuna muihin syksyn kirjamessuihin on, että vuoden Finlandiavoittajat ovat jo selvillä. He ovat myös luonnollisesti joka vuosi haastateltavina festareiden lavalla. Tällä kertaa kaunokirjallisuuden voittaja Monica Fagerholm ei ole päässyt paikalle. Ehkä ennakoin tulevaa, kun haastattelulavan yläpuolelta ottamassani kuvassa Fagerholm on himmeänä. Tuolloin en vielä tiennyt tilannetta.

Haastattelun alkaessa harmittelen kovasti, että Fagerholm ei ole paikalla. Mutta saanpa huomata, että miesten, Kontion ja Teittisen, mielipiteet ja ajatukset ovat tosi mielenkiintoisia. Kun yksi joukosta puuttuu, niin aina jää toisille enemmän tilaa, kun aiheelle varattu aika on sama. Haastattelijana on Elina Lahdenkauppi Suomen Kirjasäätiöstä, joka palkinnot jakaa.

TOMI KONTIO

LASTEN- JA NUORTEN FINLANDIAPALKINTO

KOIRA NIMELTÄÄN KISSA HYVÄSTELEE YSTÄVÄN

Tomi Kontio on saanut 25 vuotta sitten Finlandia Junior-palkinnon. Hän on tottakai onnellinen tästäkin voitosta. Hänen kokemuksensa mukaan palkinto on tullut jotenkin ”komeammaksi”. Olin ymmärtävinäni, että kaikenlaista hälinää ja melskettä on enemmän sen ympärillä.

Kirja Koira nimeltään Kissa hyvästelee ystävän on sarjan viimeinen ja kuudes osa. Ensimmäinen osa julkaistiin vuonna 2015. Kirjat on kuvittanut Elina Warsta, jolle Kontio antaa suuren kunnian. Kun hän aikoinaan näki Warstan kuvia, niissä oli sellaista lämpöä, jota hänen tekstinsä vaatii. Tätä viimeistä kirjaa hän kuvaa romaaniksi, jossa on 10 kuvaa.

Kirjoissa ihmistä kuvaa Näätä, joka on laitapuolen kulkija. Kontion mukaan hän on kuitenkin täynnä rakkautta, ”on kuin Jeesushahmo, on rakkauden sanoman lähettiläs”.  Ensimmäisten kirjojen aikaan Kontio sai vanhemmilta palautetta, että ei tuollaista hahmoa saa olla lasten kirjoissa. Kontio on eri mieltä. Hänestä lasten on hyvä oppia, että kaikki ovat arvokkaita, vaikka eivät kuulu keskimääräiseen ihmispopulaatioon. Syrjäytyneistä ihmisistä pitäisi löytää se ydin. Hän sanoo tavanneensa paljon viisaita juoppoja, joilla on lämpöä, ”toki olen tavannut myös häiriköiviä.” Kontiolla on oma kokemus elämisestä alkoholistiperheessä.

Voittanut teos on Kontion mukaan viipyilevä kirja. ”Surussa täytyy jokaisen viipyä”. Kirjailija sanoo kirjan sopivan myös aikuisille.

Ehkä tästä syystä ostan kirjan nimikirjoituksella ja olen sen jo lukenut. Se on koskettava kirja. Suositttelen.

Kontio on lukenut nelivuotiaasta asti. Kirjoittamishaave syntyi jo lukiossa, kun hän luki Dostojevskin Idiootin. Se tunkeutui jonnekin tavanomaista syvemmälle. Eeva-Liisa Mannerin Kuolleet vedet oli toinen tärkeä kirja. Ne herättivät hänessä halun kirjailijaksi.

Kirjailija hakeutui opiskelemaan kirjallisuutta, mutta se ei ollut sitä, mitä hän halusi. Pääaine vaihtui filosofiaan ja estetiikkaan. Tekstejä syntyi. Hän lähetti Parnassoon 1980-luvulla kymmenen runoa. Sitten perhesyistä tuli taukoa, ensimmäinen lapsi syntyi. Ensimmäistä kirjaa ehdotti kustannustoimittaja Silja Hiidenheimo. Kontakti johti palkitun runokirjan julkaisuun Tanssisali taivaan alla.

Siitä asti Kontio on julkaissut kirjan vuodessa ja hän pitää itseään kohtuullisen tuotteliaana kirjailijana. Ihmettelisin, ellei pitäisi.

Lähitulevaisuuden haave Kontiolla on kerätä yhteen kaikki viisi lastaan ja viedä heidät syömään.

PAAVO TEITTINEN

TIETOKIRJALLISUUDEN FINLANDIAPALKINTO

PITKÄ VUORO. KUINKA MODERNI ORJUUS JUURTUI SUOMEEN.

Laitoin kirjan varaukseen kirjastoon jo siinä vaiheessa, kun se oli ehdolla tietokirjallisuuden voittajaksi.

Kirjailija on Helsingin sanomien toimittaja. Muistan, miten luin hänen ensimmäisten tutkimustensa tuloksista kertovaa lehtijuttua orjatyöstä nepalialisravintoloissa. Asia mietitytti, kun olin Hesassa käydessäni pitänyt yhtä nepalilaisravintolaa miltei kantaravintolani. Teittinen oli saanut vinkin vuonna 2018 näistä ravintoloista. Sen jälkeen hän on selvittänyt muun muassa siivoojien asemaa, jotka hekin ovat usein muualta tulleita.

Miksi kirja, kun lehtijutuissa jo asioista on ollut, kysytään Teittiseltä usein. Hän on oivaltanut, miten syvään juurtuneista asioista on kyse. Kirjassa hän on halunnut hallita asiaa laajemmin. Kirjoittaminen oli hauskempaa kuin mitä hän oli kuvitellut. Kirjan valmistuminen on vaatinut 2-3 vuotta. Finlandiapalkinnon hän kokee auttavan siinä, että ihmiset huomioivat näitä epäkohtia.

Tiedon lisääntyminen on herkistänyt Teittistä näille asioille. Vaikutusta asioilla on hänen kulutusvalintoihinsa. Automaattisesti hän esimerkiksi eri paikoissa kysyy, kuka siellä siivoaa. Hotelleissa siivojilla on kuulemma niin kiire, että huoneiden juomalasit pestään samoilla räteillä kuin vessat.  Siksi Teittinen ei niistä juo, eikä kehota ketään muutakaan juomaan. Kiitos vinkistä!. Tähän asti olen iloisesti niitä käyttänyt, edes katsomatta, näyttääkö lasi puhtaalta.

Vuosikausia epäkohtia selviteltyään Teittinen sanoo kyynistyneensä siitä, millainen on oikeusvaltio. Mistä pitää lähteä tilannetta parantamaan? Poliittinen paine on tärkein, sanoo hän. Marinin ja Orpon hallituskaudella parannusta on tapahtunut.

Teittinen ei aio luopua toimittajuudesta, mutta tykkää hän kirjailijatittelistäänkin.

Lähitulevaisuudessa Teittinen aikoo nukkua ja kirjoittaa sitten hyviä kirjoja.

Molempia kirjailijoita, Kontiota ja Teittistä, yhdistää se, että he ovat heikoimpien puolella. Heidän kaltaisiaan ei ole liikaa tässä nykymaailmassa.

MONIKA FAGERHOLM

KAUNOKIRJALLISUUDEN FINLANDIAPALKINTO

ERISTYSTILA/ KAPINOIVIA NAISIA

Fagerholm ei siis päässyt paikalle Tampereen Kirjafestareille. Hän oli haastateltavana netissä Eevan kirjaklubissa 4.12.25. Kuvakaappaus on siitä. Valitettavasti ehdin katsoa haastattelusta vain vähän alkua.

Tänä viikonloppuna nautimme Tampere-talossa järjestyksessä viidensistä Kirjafestareista. Samaan aikaan oli myös Antikvaariset Kirjafestarit ja Levyfestarit. Voit uskoa, että oli vilinää! Samaan aikaan oli kirjailijoiden haastatteluja siellä ja täällä. Kaikkeen ei ehtinyt, ei pystynyt, ei jaksanut. Etenkään useampaan tapahtumaan samanaikaisesti ei voi revetä.

Joistakin kokemuksistani kerron muutamassa postauksessani.

Kirjafestivaalit, osa 1. Kirjoittajamestari Juha Itkonen

Huomenna kerron kaiken on Itkosen uusin, tänä vuonna ilmestynyt 12. kirja. Se on fiktiivinen, klassinen romaani. Hänen kohdallaan lienee tosiaan syytä mainita sana fiktiivinen, koska hän on monesti kirjoittanut myös oman elämänsä pohjalta.

Kirjafestareilla Itkosta haastattelee Eeva Herrainsilta.

Kyseessä on rakkausromaani. Ei ihan peruskauraa, mutta kuitenkin. Antikvariaatin pitäjä Lassen kauppaan tulee Marja, jonka kanssa hän on nuoruudessaan seurustellut. Molemmat ovat nyt 50-vuoden hujakoilla. Marja on äidinkielen opettaja, joka on pitkiä aikoja ollut kotirouvanakin. Hänen miehensä Jouni on Nokia-insinöörejä, josta Maria on eroa tekemässä. Eletään Helsingissä noin 25 vuotta sitten.

Suhdehan siitä ihan ripeästi syntyy. Se kehittyy jopa rakkaudeksi. Kyse ei ole Lassellekaan enää satunnaisesta tai lyhykäisestä seksisuhteesta, joita hänellä tähän asti on ollut. Poikamies kun on.

Romaanin idea syntyi Itkosella jo vuonna 2012, kun hän oli Saksassa ja kävi siellä kylpyläkaupungissa. Jos nyt oikein ymmärsin, niin hän tapasi siellä kolme ihmistä, joiden pohjalta nämä päähenkilöt saivat alkunsa. Itkonen teki jopa tästä jotain muistiinpanoja. Tarina ei lähtenyt kuitenkaan siitä kehittymään. Kirjailijan mukaan se kertoo siitä, että hän ei ollut kypsä kirjoittamaan tätä kirjaa. Nyt kuulemma ikää on tullut enemmän. 47 vuotta on jo lähempänä kirjan henkilöiden ikää, niin että voi kirjoittaa 50-vuotiaan näkökulmasta. Näinköhän se menee, ihmettelen itsekseni.

Kirjaa aloitellessaan Itkosella oli selvä visio, että kirjassa on yksi kertoja. Mutta kuka? Alussa hän kirjoitti tarinaa Lassen suulla. Epäili ratkaisua. Tulisiko Marjan suulla kerrottuna jutusta parempi. Ei tullut. Kustannustoimittaja näki, että Lassen on syytä olla kertoja. Sitten kirjoittaminen lähtikin sujumaan.

Haastattelija Eeva Herrainsilta kysyy, miten tärkeitä ammatit ovat kirjailijalle teoksissa. Itkonen kertoo, että Kriittisessä korkeakoulussa opetettiin, että ihmiset eivät saa vain lillua. Laita niille ammatit. Itkosen isä oli kiinteistövälittäjä ja hän arvelee, että ehkä siitä johtuen hänellä on usein kirjoissaan myyjiä. Myyjähän Lassekin yrityksessään on. Mainittakoon, että Kriittinen korkeakoulu antoi kuulemma alun kirjailijan uralle. Hyvä niin, sanonpa minä.

Miksi kirjan Marja on Kemistä kotoisin? Tähän liittyy Itkosen omia kokemuksia kemiläisestä työkaverista ja hänen kanssaan Kemissä käynnistä. Maisema siellä oli sopiva kirjaan.

Marjan ja Lassen taustat ovat ihan erilaiset. Lasse on helsinkiläinen sekä akateemisesta suvusta ja Marja työläisperheestä. Toki Marja on tehnyt niin sanotun luokkanousun, opiskellut yliopistossa ja mennyt rikkaisiin naimisiin. Taustojen erilaisuus antaa Itkosen mielestä jännää ristiriitaa. Hiljaista huumoria hän näkee siinä, miten Lasse menee Marjan kanssa Kemiin käymään kuin ulkoavaruuteen.

Millaista oli kirjoittaa seksikohtauksista, kysyy Herrainsilta.

Huh! Huokaa Itkonen. ”Seksistä kirjoittaminen vaatii kaikilta rohkeutta. Ne ovat pahamaineisen vaikeita kirjoittaa. Sanasto on usein pornon käytössä”. Kirjailija kuitenkin tiesi, että ei halua väistää sitä osaa tekstissä. Kirja on kuitenkin elämästä, jossa seksi on vain osa. Kirjan kertoja Lasse kuvaa seksiä Marjan kanssa kuin ihmettä. Johtuneeko siitä, arvelen minä, että ehkä ensin kerran hänen elämässään seksi oli osa rakkaussuhdetta, ei irrallinen vietin tyydyttäminen. Vaikka mitäpä minä Lassen ihmeiden taustoista tiedän.

Itkonen on tässäkin haastattelussa selkeä ja looginen, pientä huumoria unohtamatta.

Olen lukenut kirjan Huomenna kerron kaiken jo aikaisemmin tänä vuonna. Pidin siitä kovasti. Itkonen ei koskaan petä. Kaikki hänen kirjansa ovat olleet minulle mieleen. Ne ovat elämänmakuisia, sujuvasti kirjoitettuja ja usein pohtimaan laittavia.  Tämänkään kirjan loppuratkaisu ei oikein järjelläni, eikä tuneellanikaan auennut. Mutta sellaisia, sellaisiakin me ihmiset voimme olla. Ellet ole kirjaa vielä lukenut, niin suosittelen. Ehkä löydät loppuratkaisuun minua enemmän motiivia.

Viikonlopun mediapassin sain Kirjafestareilta.

Kävelen Hollannin Utrichtissä kanaalin kauniita rantoja ihaillen. Olen ihan niin kuin turisti konsanaan: kännykkäkamera on vähän väliä käsissäni kuvaamista varten. Siinäpä se, olisikin ollut kaiken aikaa eikä vähän väliä kädessäni. Mutta ei! Laitan sen aina välillä takkini taskuun. Taskut ovat syvät ja välillä jopa kopeloin niitä.

Jossain vaiheessa tunnen, että kännykkätaskussa ei ole enää samaa painoa kuin ennen. Ei ole, ei! Kännykkä on poissa. Varkaan käydessä taskullani en tuntenut mitään, en edes pientä hipaisua. Menen seuralaisteni luo ja katson vielä taskut ja pienen laukkuni. Kävelen takaisin viimeiseen kuvauspaikkaani. No, eihän se känny tietty maassa ole. Ellen olisi asiasta niin surullinen ja vihainen, voisin ihailla taskuvarkaan ammattitaitoa.

Täytyy tosin sanoa, että aika kovapäinen minä olen. Nimittäin joitakin vuosia sitten Lontoossa taskustani varastettiin kamera. Olimme juuri päässeet koneesta ja seisoimme juna-asemalla. Tasku tyhjeni huomaamattani. Fiksumpi olisi tuosta jo oppinut, että ei säilytä taskussa muuta kuin likaista nenäliinaa.

Vielä enemmän sätin itseäni, koska luulen tietäväni, kuka varas oli. Nimittäin jonkin aikaa aikaisemmin tunsin takanani jonkun olevan liian lähellä ja käännyin. Ruskeassa nahkatakissa ja mustassa maskissa oleva, nuorehko mies ohitti minut ihan vierestä. Pyysin tytärtäni tarkistamaan, että laukusta ei ole mitään viety. Ei ollut. Näin saman miehen myöhemmin jonkun kaverin kanssa nojailevan kanaalin kaiteeseen lähellä kuvauspaikkaani. Viimeistään silloin minun olisi pitänyt kätkeä tai suorastaan laittaa kettingillä kiinni kaikki arvotavarani. Teenkö niin? En. Ajattelen vain, että ihmiset nyt kulkevat vähän samoja reittejä.

Varotoimina kännykkä lukitaan etänä. Soitan pankkiini, joka poistaa pankkimobiilin käyttömahdollisuuden. Eipä siinä juuri muuta voi tehdä. Sinne menivät muun muassa kaikki ystävieni nimet ja yhteystiedot. Myöhemmin illalla tytär yrittää etsiä kännykkäni sijaintia netin kautta, ei löydy.

Kännykän varastaminen tuottaa yllättäviäkin hankaluuksia.

Ajattelen monesti, että tuosta tai tuosta haluan ottaa kuvan. Saahan sitä haluta. Kuvausvehjettä ei vaan ole. Jostain syystä edes Utrichtissä ennen varkautta ottamani kuvat eivät ole menneet pilveen. Harmittaa. Onneksi niin Hollannissa kuin Brysselissä on mukanani sukulaisia, joilta saan ja olen saanut valokuvia.

On sovittu, että kotiin Tampereelle tultuani, aviohenkilö hakee minut junalta. Soitan hänelle Brysselistä ja kerron, että jos en tule sillä sovitulla junalla, en ole siihen ehtinyt koneelta. Tarkista vr: n sivuilta seuraava juna ja tule sitten taas sitä vastaan, opastan. On outo tunne, kun en pysty matkalta tarvittaessa tai huvikseni ottamaan yhteyttä.

Kotiin tultuani yritän lähettää rahaa ulkomaille. Ei onnistu. Rahan siirto varmistetaan lähettämällä viesti puhelimeeni, johon minun täytyy reagoida. Se siitä lähettämisestä sitten.

Aktiivisuusrannekkeeni on yhä edelleen Belgian ajassa. Koska se on kytköksissä kännykkääni, kellon aika ei muutu automaattisesti, kuten yleensä. Olen siis elämässäni kaiken aikaa tunnin jäljessä. En osaa asialle mitään tehdä. Täytynee mennä taas jostakin apua anelemaan.

Enpähän voi muuta kuin ihmetellä, miten riippuvaisiksi olen ja olemme tulleet kännykästä. Minäkin olen sentään elänyt lapsuuteni, nuoruuteni ja pitkän pätkän aikuisuuttani ilman kännykkää. Toki silloin oli lankapuhelimia. Mutta tähän on tultu.

Sanotaan, että kaikilla pilvillä on hopeareunus. Jos nyt oikein optimistiseksi yritän heittäytyä, niin olen ostanut/joutunut ostamaan uuden puhelimen. Entistä ehompi se on tietenkin. Sitä vaan välillä mietin, missä ja miten edellisen kännykkäni matka on jatkunut vai onko se jo kanaalin pohjalla.

Kun ovet Sorsapuistosaliin avataan, huokaisen ihastuksesta! Täälläkin on pehmeän lämmintä sinertävää maisemaa. Mie tykkään! Käteeni olen saanut valkoisen rannekkeen. Siihen on ladattuna kaksi juomaa nautittavaksi.

Heti sisään mennessä sirkustaiteilijat esiintyvät salin yhdellä seinustalla. He jatkavat uupumatta esiintymistään koko illan. Jossain vaiheessa kyllä kerrotaan, mistä nämä esiintyjät ovat, mutta koska se on ihan oudon tuntuinen nimi, en muista sitä. Pahoittelen, pahoittelen!

Aamupäivän Pääseminaarin juontajat, näyttelijäopiskelijat Vilma Hartikainen ja Vincent Kinnunen jatkavat hommiaan täälläkin. Panen merkille, että Vilma on vaihtanut ylleen valkoisen, iltaan sopivan puseron.

Rehtori Keijo Hämäläinen toivottaa meidät tännekin tervetulleiksi. Tervetuliaismaljan kohotus. Ja- tadam! Ykskaks jokaisen rannekkeeseen syttyy valo! Lapsen mieleni menee ihan sykkyrälle. Vautsi vau, mikä taikatemppu!

Bileet on tarkoitettu pääasiassa seisoen vietettäväksi. Reunamilla on onneksi joitakin pöytiä. Ystäväni suuntaa haukan nopeudella yhden pöydän luo. Hän on jo ennakkoon sanonut, että ei kyllä jaksa seisoa.

Tilassa on useampia, erilaisia ruokatoreja. Käymme vuorotellen hakemassa maistajaisia tai jopa oikeita annoksia. Sen aikaa pöytämme vapaana olevaan tuoliin on aina jo monia kyselijöitä. Monikaan ei ole kovin innostunut tuntitolkulla seisomaan ja siten syömään ja juomaan. Väki rupeaakin vähenemään iltayhdeksäään mennessä.

Näyttelijäopiskelijoiden ryhmä laulaa ymmärtääkseni itse tehdyn laulun opiskelustaan, näyttelijän työstä. Heiltä se sujuu.

Livemusisointiakin on. Muun ajan joistain kaiuttimista tulee koko ajan musiikkia. Seinäjoelta tullut Helinä kyselee, eikö täällä tanssita? Ei minun tietääkseni, vastaan. Mutta. Kuinka ollakaan, kun Helinä käy jollakin hankintareissulla, hän sieltä palattuaan kertoo, että siellä muutamia tanssii. Mennäänkö tanssimaan, hän kysyy. Tottakai mennään. Meitä on ehkä 10-12 veivaajaa, naisia, kuinkas muuten.

Johtuneeko tästä myöhäissyntyisestä tanssi-innostamme, että Helinä juuri ja juuri ehtii Seinäjoen junaan. Eipä olisi ehtinytkään, ellei Arja olisi ymmärtänyt häntä asemalle heittää autollaan. Minä soitan aviohenkilöni minut hakemaan.

Kiitos ihanaisesta seurasta pöytäseuralaiseni Arja, Tuija ja Helinä! Ilman teitä minulla olisi voinut olla jopa tylsää, tai ainakin vähemmän kivaa!

Kiitos armas entinen opinahjoni Tampereen yliopisto päivän järjestämisestä ja kustantamisesta! Toivottavasti eivät menneet viimeisetkin siemenperunat meidän juhliemme kustantamiseen!