Anjakaarina

Elämää on eläkkeelläkin!

Olen tamperelainen Anja Pohjanvirta-Hietanen. Sydämeltäni olen edelleen eteläpohojalaanen. Synnyin siellä suurimpana vauvabuumivuonna.

recent posts

    • Taianomainen Venetsia

      Tampereella on satanut harva se päivä. Yöllä on ollut jopa pakkasta.

      On siis hyvä syy muistella elokuista, aurinkoista ja lämmintä Venetsiaa Italiassa.

      Olen sanonut, että Venetsiaan vielä matkustan tässä elämässä. Se on kiehtonut minua jo pidempään. Matkaa en kuitenkaan ole saanut aikaiseksi. Esikoiseni muisti tämän. Hänen ehdotuksestaan menemme Venetsiaan ennen Veronan oopperajuhlia. Upea idea! En itse olisi keksinyt, mutta jälkipolvi nyt on aina viisaampaa. Veronan oopperajuhlista olen tehnyt postauksen jo aikaisemmin.

      Venetsia sijaitsee koillis-Italiassa Adrianmeren rannalla. Se muodostuu 118:sta saaresta, joita yhdistää 354 siltaa. Asukkaita vanhassa kaupungissa on noin 60 000, koko Venetsiassa yli 200 000. Kaupunki on erikoinen siis jo sijainniltaan ja malliltaan. Ensimmäiset asukkaat tulivat paikalle jo 400-luvulla.

      Vesibussilla köröttelemme lentoasemalta Canal Grandea pitkin hotellille. Väärin. Emme köröttele vaan enemmänkin viuhahdamme. Matkan varrella on useampi pysäkki.

      Majoitumme hotelli Rioltoon ihan kanaalin varrelle. Huone on väritykseltään ihan kuin pikkutytön unelma. Kattokruunu on mansikkana suklaavaahdon päällä. Meillehän se hyvin käy. Tulemme huomaamaan, että sänkykin antaa hyvät yöunet.

      Huoneen pieneltä parvekkeelta voi seurata kanaalin ja kanaalin varren elämää. Emme kuitenkaan juurikaan tätä nautintoa harrasta. Olemme mukana ihmisten seassa.

      Hotellin monipuolisen aamiaisen nautimme ravintolan terassilla ihan kadun pielessä. Istumme nokakkain ja kuvaamme muun muassa toisiamme. Tulee olo, ihan kuin olisin etelässä. Ja taidanpa ollakin.

      Hotelli lienee saanut nimensä vieressä olevan kuuluisan Riolton sillan mukaan. Taitaa kaupunginosakin olla nimeltään Riolto? Silta on kaunis, vaaleaa kalkkikiveä. Se ylittää Canal Granden ja valmistui 1591. Aluksi se oli ainoa silta Canal Granden yli. Kanaali itsessään on melkein neljä kilometriä pitkä.

      On tämä kyllä ihme paikka tämä Venetsia. Siellä vaan kanaalissa gondolit lipuvat, joskin toki vesibussitkin. Ilmankos meitä turisteja on liiaksikin asti. En kuitenkaan koko aikana huomaa, että kukaan katsoisi meitä tyyliin ” pysykää poissa”. Turistiveron maksamme hotellilaskun mukana.

      Talot ovat uppoamassa veteen. Siltä ne näyttävätkin. Ei ihme, kun ne on perustettu puupaalien päälle. Pelastuskeinoja on yritetty keksiä, mutta lieneekö niitä vielä löytynyt? Ihmettelen, eivätkö talojen ylemmätkin rakenteet jo väkisinkin kostu.

      Esikoinen on ollut täällä jo aikaisemmin. Hän johdatteleekin meitä sujuvasti pieniä, välillä sokkeloisia katuja ja kujia pitkin. Suuntavaistottomana olisin yksin ollut jo aikoja hukassa.

      Tämä pieni ravintola houkuttelee meitä hurmaavan sijaintinsa takia.  Sen muutamat paikat ovat kuitenkin ihan täynnä. Emme jää vapautuvia paikkoja odottamaan. Päädymme syömään eräässä toisessa ravintolassa. Carbonarani on hyvää, joskaan en jaksa kokonaan syödä isoa annosta. Esikoinen ottaa simpukkapastan.

      Venetsian kuuluisia ehkä kuuluisimpia paikkoja on Pyhän Markuksen tori eli Piazza San Marco. Se tunnetaan kuulemma myös vain nimellä Piazza eli Tori. Napoleonin kerrotaan kutsuneen tätä toria Euroopan kauneimmaksi olohuoneeksi. Mene ja tiedä, kun en ole vielä kaikkia ”olohuoneita” kartoittanut.

      Pyhän Markuksen tuomiokirkko torilla on monin tavoin koristeellinen. Nykyinen basilika on valmistunut 1094 ja tuomiokirkoksi vihitty 1800-luvun alussa.

      Dodgen palatsi puolestaan on 1300-luvulta. Se on toiminut aikaisemmin muun muassa tuomioistuimena ja raatihuoneena. Nykyään siellä on museo. Museo jää tällä reissulla tutustumatta. Kuvan takaosassa heikosti näkyvät korkeat pylväät on omistettu kahdelle suojeluspyhimykselle: Pyhälle Markukselle ja Pyhälle Theodorukselle.

      Myöhään illalla päätämme lähteä gondoliajelulle. Vaan miten käykään? Ei ole mahdollista enää tänään, sanoo gondolieeri. Näköjään gondolit ovat jo yöunilla. Minun mielestäni niitä nukutti kovin aikaisin.

      Kylläpä nautin, kun saan tutustua kaipaamaani, ihanaan Venetsiaan! Paljon näen ja koen. Paljon jää kokematta.

      Kiitos ja heipat Venetsia! Vaikka tämähän näyttää   pahasti siltä, että vähintään gondoliajelua varten on tultava uudelleen Venetsiaan.

      Factatietoja olen hakenut myös wikipediasta.

    • Pirkko Saision romaani Passio muuntuu hienosti näytelmäksi TTT:ssä

      Etualalla Minna Hokkanen, takana vasemmalta Hiski Vihertörmä, Juha-Matti Koskela, Maiju Saarinen, Miko Helppi

      Totta puhuen epäilin, miten Pirkko Saision yli 700 sivua käsittävä teos Passio voisi toimia Tampereen Työväen Teatterin näyttämöllä.

      Vielä tässä vaiheessa, astuessani tervasoihtujen välistä Salmelaisen näyttämölle ensi-iltaan, olin vähän epävarma, kuinka tässä käy. Tulenko samasta ovesta pettyneenä takaisin.

      Vähänpä tiesin. Nyt tiedän, että Lija Fischerin dramatisoima ja ohjaama näytelmä Passio toimii upeasti.

      Passionsa lukeneet tietävät etukäteen, että romaanissa liikutaan 1400-luvulta 1950- luvulle. Tapahtumapaikkojakin on kahdeksan alkaen Firenzestä ja päättyen Helsinkiin.

      Tapahtumat kytkeytyvät tämän timanttejakin sisältävän kultakorun ympärille. Se annetaan toiselle tai se tai osia siitä varastetaan. Se muuntuu tai sitä muutetaan matkan varrella.

      Ajan ja tapahtumien kulun seuraamista helpottaa se, että näyttämöllä uuteen kohtaukseen siirryttäessä päähenkilö ilmoittaa, kuka on ja että on kyse hänen tarinastaan kertoen myös paikan ja ajankohdan. Minusta tämä on ohjaajalta loistava keksintö pitää pakka kasassa katsojankin päässä.

      Miko Helppi ja Sonja Arffman

      Ihailen Ilja Fischerin kykyä nostaa kirjasta esille olennaisia asioita ja tarvittaessa kytkeä tapahtumia toisiinsa. Näytelmä on pääosin uskollinen romaanille. Silmääni ja korvaani pisti vain yksi kohtaus. Näytelmässä epäsovinnaisesti rakastuneet menivät sänkykamariin, ilmeisesti tietyssä tarkoituksessa. Muistini mukaan Saisio kuvasi heidän keskinäistä rakkauttaan hienovaraisemmin. Muistikuvani voi tietysti olla mitä vain.

      Vas. Hiski Vihertörmä ja Juha-Matti Koskela. Takana Miko Helppi.

      Voi että, miten lapsenmieleni iloitsi ihanista ja koristeellisista puvuista ylhäisön päällä. Vähän kuin olisin välillä päässyt mukaan prinsessaleikkiin tahi keisarinnaleikkiin. Miehillä ne tietysti olivat vähemmän koristeellisia. Kiitos pukusuunnittelija Iida Ukkola.

      Vas. Sonja Arffman ja Minna Hokkanen

      Kaikissa kohtauksissa puvut eivät voi olla upeat. Stalinin ajan vankileirillä eli ojennusleirillä Solovetskin luostarisaarella on hyvä, jos säilyttää henkensä.

      Pekka Korpiniityn suunnittelema lavastus niukkuudestaan huolimatta viehätti minua kovin. Vaikka se ei ollut runsasta se ei ollut tavanomaista, vaan mielikuvituksellista. Talotkin olivat niin kovin uskottavia.

      Näyttelijöiden suoritukset ovat kautta linjan erinomaisen nautittavia. Siksipä en lähde nostamaan sieltä ketään ylitse muiden. Ihailin, jälleen kerran, miten näyttelijät pystyvät ottamaan uskottavasti haltuun erilaisia rooleja samassa näytelmässä. Fyysistä kuntoa vaativat tavanomaisen näyttelemisen lisäksi (johon saattoi siihenkin kuulua rajua itkemistä, huutamista ja hakkaamista) juoksemiset ja rajut tanssimiset.

      Näytelmässä oli monia Saision kirjoittamia hienoja ajatelmia. Muistan pari niistä, jotka muistan varmaankin vähän sinne päin: Kohtalo antaa sysäyksen. Ihminen itse valitsee hyvän tai pahan. Toinen mieleeni jäänyt on: Elämä on merkillinen matka. Sen tajuaa vasta lopussa.

      Passio sanana tarkoittaa voimakasta tunnetta, intohimoa tai kristillisessä perinteessä Jeesuksen kärsimyskertomusta. Mikä voisi olla tämän näytelmän sanoma, opetus? Päällisin puolin katsottuna sen voisi ajatella olevan timanttien, kullan ja rahan himo. Sen avulla saatettiin kuitenkin hakea jotain itselle tärkeää, merkityksellistä: ihmeitä tekevä ikoni tai vaikka paluu Helsinkiin. Aina ei kuitenkaan niissäkään käynyt kuten haaveiltiin. Ehkä tärkeämpänä monessa kohtauksessa, kaikista ristiriidoista huolimatta, minusta nousi vahvana toisesta välittäminen ja rakkaus. Jokainen varmasti näkee omalla laillaan näytelmän sanoman.

      Loppukumarrukset

      Eino Salmelaisen salista poistuessani takana kävelevä nainen sanoo seuralaiselleen: Siinä oli yllättävän paljon huumoria, vaikka oli vakavia aiheita. Pitäisi varmaan lukea se romaani.

      Romaanin lukeneena kiinnitin samaan huomiota.  Ehkä joitakin huumorilisäyksiä olisin poistanutkin. Mutta olkoot ja menkööt. Kokonaisuus oli kuitenkin niin valloittava ja mukaansatempaava.

      Pirkko Saision vuonna 2021 ilmestynyt ja kaunokirjallisuuden Finlandiaehdokkaanakin ollut romaani Passio on saanut arvoisensa kantaesityksen näyttämöllä.

      Näytelmän kuvat Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri

      Kutsuvieraslippu ensi-iltaan Tampereen Työväen Teatterilta

    • Nordic Noir – Pimee komedia TTT:n klubilla viihdyttää

      Nordic Noir Tampereen Työväen Teatterin klubilla on yhden miehen esitys, voisinpa sanoa, että yhden miehen show.

      Mika Eirtovaara esittää lavalla monia henkilöitä. Hän on etsivä Harri Saukko. Lavalla nähdään lisäksi Pena, Maria Virtanen eli Maria Mediahyeena ja psykiatri. Käyhän siellä joku esimieskin, jos oikein muistan. Kyseessä on parodioitu rikostarina, joka ehkä lopulta ratkeaa vähän karmaisevalla tavalla. Tarkempaa juonen kulkua en tokikaan voi kertoa.

      Stand up- koomikon ja näyttelijän taidoillaan Eirtovaara todellakin osaa imitoiden luoda näitä eri hahmoja lavalle. Hän itse on tehnyt käsikirjoituksen. Onpa hän toisena ohjaajanakin TTT:n taiteellisen johtajan Miko Jaakkolan parina. Kyseessä on yhteistuotanto TTT:n ja Eirtovaaran firman kanssa.

      On upea nähdä, miten taitavasti Eirtovaara vaihtaa hahmosta toiseen. Ääni ja koko olemus muuttuu. Tekemisen tuoksinassa pari kertaa menevät nimet sekaisin, mutta senkin hän saa kytkettyä juonen kulkuun.

      Lavalla on välillä ihan mahdoton meno, kun Eirtovaara eläytyy nopeasti ihmisestä toiseen ja asemoituu sen mukaan. Heikkopäisempää voisi jopa hirvittääkin. Elävyyttä esitykseen tuovat kuvat, videot ja musiikki. Osaksi kuvissa ja musiikissa on itsellenikin tuttuja, tamperelaisia juttuja. Videosuunnittelu on Miko Jaakkolan ja äänisuunnittelu Christian Blombergin. Puolitoista tuntia menee äkkiä, tosin onhan siinä pieni väliaika.

      Olen joskus ollut katsomassa stand uppia, en Eirtovaaran kuitenkaan, enkä ole ollut oikein vakuuttunut. Ehkä pikemminkin vähän vaivaantunut. Tämä esityshän nyt toki on ihan kokonainen tarina. Huvittavia hetkiä esityksessä on vähän kaiken aikaa. Lähes täysi salillinen yleisöä elää hyvin mukana. En varmaan koskaan voi enää mennä kierreportaissa muistamatta, miltä Harri Saukon eli Eirtovaaran kierreporrasmeno näytti.

      Kuvat Kari Sunnari/ Tampereen Työväen Teatteri

      Kutsuvieraslippu saatu Työväen Teatterilta

    • Kiitos Seela Sella!

      Kuva kirjasta Vanha nainen tanssii

      ” Mä en ole mikään seniori enkä hölönlörö. Olen vanha ihminen!”

      Näin sanoo Sella Sella kirjassa Vanha nainen tanssii. Kirjan on kirjoittanut Eveliina Talvitie ja se on julkaistu vuonna 2020. Tämänkin kirjan olen lukenut, enkä vähiten Seela Sellan näkemysten ansiosta.

      Kuulun niihin onnekkaisiin suomalaisiin, joka on saanut nauttia monesti Seela Sellan näyttelemisestä lavalla – eli näyttämisestä- kuten hän itse halusi sanoa. .

      Hitler ja Blondi- näytelmässä (2020) Seela oli Hitler. Ajattele, mikä tilanne, kun juutalaisena elävä nainen esittää Hitleriä. Jännitteet tuntuivat katsomoon asti.

      Täysin toisenlainen, ratkiriemukas oli elokuva Teräsleidit (2020), jossa Seela oli mukana hauskuutta tekemässä.

      Eichman – mistä yö alkaa – näytelmässä (2024) Seela oli filosofi Hannah Arendt. Tämä näytelmä sai minut jälkikäteen tutkimaan aiheeseen liittyviä tapahtumia kirjoista.

      En muista minä vuonna kävin Komediateatterissa katsomassa Seela Sellan ja Esko Roineen näytelmän Rakkauskirjeitä. Hehän ovat esittäneet sitä monia vuosia eri paikoissa, viimeksi Tampereen Teatterikesässä viime elokuun alussa. Seelalla oli silloin sädehoitojen ansiosta parempi vaihe.

      Runsaan viime vuoden sisällä näin Seelaa muuallakin kuin teatterin lavalla.

      Keväällä, toukokuussa 2025 oli Komediateatterilla Kirjallisuustapahtuma. Siellä oli haastateltavana tuoreiden kirjojen tekijöitä. Mukana oli Antti Heikkinen Seela Sellan kanssa. Heikkisen kirjoittama tuore kirja oli Sellasta Seela Sellan tarina. Seela oli haastattelussa energinen, oma itsensä. Hän tuskin malttoi tuolilla istua, vaan nousi vähän väliä seisoen tehostamaan sanojaan.

      Loppuhuipentuma oli, kun Seela lopuksi lausui Lauri Viidan runon Luominen. Se oli todella eläytyvää ja koskettavaa lausumista. Ihan kohotettuna sieltä sen ansiosta lähdin.

      Ostin kirjan ja luin/kuuntelin sen. Miten avoimen tuntuisesti Seela kertoo siinä pitkän elämänsä erilaisista tapahtumista, hyvistä ja huonoista.

      Tampereen Yliopistolla oli tämän vuoden alkupuolella joku tapahtuma, nimeä en muista. Joka tapauksessa yksi ohjelmanumero oli, kun Ruben Stiller haastatteli Seelaa. Vaikka Stiller on aika puheliaan miehen maineessa, kyllä Seela vei häntä yksi- nolla. Eli Seela kertoili niin, että ei Stiller ehtinyt juurikaan kysymyksiä esittää.

      Viimeinen ja koskettavin Seelan kohtaaminen oli Tampereen Livelabilla Teatterikesän aikaan elokuussa. Nielusyövän sädehoidoista selvittyään ja niiden tehottua Seela esiintyi runo ja musiikkitapahtumassa Näin unta kesästä kerran. Siinä Seela esitti Eino Leinon runoja. Ääni, muisti, eläytymiskyky, kaikki olivat tallella. Suun kuivuutta ja siitä johtuvaa yhtä yskänkohtausta hän lopuksi pahoitteli. Aivan turhaan. Siinä oli, ainakin itselläni jo vähän jäähyväisten tuntua. Toki toivoin, että paraneminen kokonaan syövästä voisi tapahtua.

      Nyt, Seelan siirryttyä tuonilmaisiin, osaan arvostaa entistä enemmän sitä, että olen saanut olla mukana hänen elämässään, vaikka vain katsojana. Hän oli lahjakas, teatterin itseensä imenyt näyttäjä. Syöpäsairaanakin hän halusi vielä tehdä itselleen ja meille muille, arvokasta työtä.

      Olen puhunut tässä postauksessa tuttavallisesti Seelasta, en Seela Sellasta, enkä Sellasta. Hän, jos kuka, oli kansanomainen, tavallinen, niin kuin hän itse itsensä määritteli. Et ollut koskaan missään suhteessa lähelläkään hölönlöröä, Seela. Pispalan likka, Virtasen Seela.

      Kiitos Seela kaikesta mitä olet meille, minullekin antanut. Hyvää taivasmatkaa!

      ps. Monista kohtaamisistani Seela Sellan kanssa olen jo aiemmin tehnyt postauksia.

    • Näytelmä Sivuraide: Tavatessa kaikki on hyvin

      Kuvittelepa tilanne, että tapaat yllättäen nuoruuden rakastettusi kahdenkymmenen vuoden jälkeen. Mitä vastaat kysymykseen: Mitä sinulle kuuluu?

      Uskallanpa veikata, että toimit juuri kuin Elina (Eeva Soivio) ja Jönssi eli Joni (Jarkko Lahti) näytelmässä Sivuraide Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä. Hyvää kuuluu! Elina on rahakas ja maineikas ympäri maailmaa työskentelevä ja reissaava Vuittonen laukku olallaan. Pikkuisen jää minulle epäselväksi, mikä hänen osaamisalueensa on. Mutta mitä väliä sillä on, telkkaristakin joka tapauksessa tuttu, Jönssillekin. Firman myyntikin tuotti rutkasti rahaa. Jönssi on menestynyt ja palkittu kiinteistövälittäjä. Yksityiselämäkin kohdillaan: vaimo ja kaksi lasta.

      Tapaaminen tapahtuu junassa, kotiseudulla käynnin yhteydessä. Matka ei ole pitkä, joten kovin syvälliseen jutteluun ei olisi ollut aikaakaan. Vaihdetaan kuitenkin puhelinnumeroita. Mutta kuinkas ollakaan, he tapaavat pian uudestaan. Junassa jälleen. Saattoi siinä Jönssi vähän järjestellä tapaamista. Pian käy ilmi, että Jönssin asiat eivät ole kohdillaan. Jönssin parisuhdeongelmiin Elina toteaa: Minä en ole edes päässyt naimisiin. Ei hänelläkään ole kaikki niin hyvin kuin päältä päin näyttäisi. Yksinäisyyteensä Elina kutsuu Jönssin yökylään. Elina ja Jönssi pääsevät jossakin vaiheessa purkamaan yhteisiä nuoruuden kipukohtia. Ääntäkin joudutaan välillä kohottamaan, kaikesta tapahtuneesta ei olla samaa mieltä.

      Kuten usein tosi elämässäkin, kun pojalle tulee vaikeuksia, äiti Riitta (Ulla Koivuranta) auttaa. Jos ei muuten, niin pulkassa vetämällä. Riitta on leskeytynyt kauppias, joka on lopulta saanut jo vuosia kannattamattoman kauppansa myytyä.

      Yllättäen tapaavat junassa myös Riitta ja Elina. Heillä on lämpimät välit. Riitta olisi aikoinaan toivonut, että nuori pari jatkaa yhdessä. Nuorten suhteen ongelmissa hän aikoinaan on ollut mukana auttamassa.

      Aikaa kuluu ja taas Elina ja Jönssi tapaavat. Molemmilla on nyt elämä mallillaan. Kumpikin on saanut elämäänsä sitä, mitä toivoi. Ehkä.

      Loppu on siis kenties onnellinen. Ainakin hetkittäin.

      Taitavana kertojana Juha Itkonen on kirjoittanut kovin elämäntuntuisen tarinan ja ihmiset. Näin olisi todella voinut ihmisten elämässä tapahtua. Ehkä aina ei päästä samantapaiseen lopputulemaan, mutta toivoa aina voimme. Näyttelijät ovat hyvin todentuntuisia. Täytyypä katsella tarkemmin junissa kanssamatkustajia. Jospa siellä sattuisi näkymään Elina ja Jönssi. Riitta nyt ainakin.

      Loppukiitokset vas. Ulla Koivuranta, Jarkko Lahti, Eeva Soivio
      Loppukiitokset työryhmän kanssa. Vasemmalla Juha Itkonen

      Käsikirjoitus Juha Itkonen

      Ohjaus Laura Mattila

      Lavastus Tiina Hauta-aho (Lahden kaupunginteatteri)

      Pukusuunnittelu Siru Kosonen

      Valosuunnittelu Petri Suominen (Turun kaupunginteatteri)

      Äänisuunnittelu Mika Hiltunen (Turun kaupunginteatteri)

      Naamiointisuunnittelu Jari Kettunen (Kansallisteatteri)

      Näytelmä on kolmen teatterin yhteistyötä:

      Kantaesitys oli Lahden kaupunginteatterissa 12.2.26

      Turun ensi-ilta oli 26.3.26

      Helsingin ensi-ilta oli 24.9.26

      Äänikirjapalveluista näytelmä on ollut kuunneltavissa toukokuusta 2024

      Näytelmän valokuvat Tommi Mattila/Kansallisteatteri

      Mainos/ Kutsuvieraslippu ensi-iltaan saatu Kansallisteatterilta

    • Tampereen Valoviikkojen avajaisfestivaaleilla on koettavissa mahtavia elämyksiä!

      Sopraano Tuuli Takala laulaa Hilja Pärssisen runon, jonka Minna Leinonen on säveltänyt.

      Tampereen valoviikot täyttävät 60- vuotta. Juhlavuodesta johtuen on avajaisissa tavallista enemmän tapahtumia. Juhlavuoden lisäksi Tampere haluaa juhlistaa yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden käyttöönottoa, josta on kulunut 120 vuotta. Tampereen Oopperalla on 80-vuotisjuhlavuosi. On siis monta syytä juhlia. Aiheesta pidettiin tiedotustilaisuus Tampereen Raatihuoneella.

      PIENOISOOPPERA

      Vas. Tampereen Oopperan taiteellinen johtaja Suvi Leinonen sekä Tampereen Oopperan ja Tampere-talon viestintäasiantuntija Elsa Vähänen.

      Avajaisissa 23.10.26 esitetään Naisen ääni -pienoisooppera. Se on Tampereen Oopperan juhlavuoden tilausteos. Naisen ääni pienoisoopperan ovat toteuttaneet libretisti ja ohjaaja Marika Vapaavuori, säveltäjä Minna Leinonen, Tampere Filharmonia kapellimestarinaan Ruut Kiiski, koreografi Riikka Korpi, pukusuunnittelija Liisa Vallius ja Tampereen Oopperan taiteellinen johtaja Suvi Leinonen. Ooppera kestää 20 minuuttia.

      Pienoisoopperassa Hilja Pärssisen roolin laulaa kansainvälinen sopraanomme Tuuli Takala. Hän on voittanut arvostettuja laulukilpailuja ja laulanut monilla kansaivälisillä oopperalavoilla. Hilja Pärssinen oli yksi 19:stä naisesta, jotka nousivat Suomen eduskuntaan 1907.

      Tuuli Takala haastateltavana

      Tuuli Takala kertoo haastattelussani Raatihuoneella, että ulkona laulaminen on aina erilaista, kun akustiikka puuttuu. Joitakin kokemuksia hänellä siitä on ollut. Kehon täytyy olla lämmin eli lämpimiin vaatteisiin ja lämpimään juomaan hän aikoo panostaa. Hilja Pärssisen elämästä hän on hankkinut tietoja.

      Tuuli Takala on ollut musiikin parissa pienestä asti. Viisivuotiaana hän aloitti viulun soiton ja kuoron kuusivuotiaana. Nuorena hän haaveili pop-laulun opiskelusta. Lukion jälkeen hän opiskeli musiikkikasvatusta. Tie laulajaksi alkoi hänen mielestään oikeastaan vasta 18- vuotiaana, kun hän aloitti laulutunnit. Opettaja kannusti häntä sillä saralla. Takala kokee aloittaneensa uran aika vanhana. Vaikka on lahjakkuutta, ura vaatii ja on vaatinut paljon työtä, sanoo hän. Ilman miehensä tukea hän ei kahden pienen lapsen äitinä pystyisi työhönsä. Hän joutuu ja haluaa töistä sopiessaan aina ottaa huomioon perheensä. Hän haluaa olla myös äiti.

      Keskustelutuokiossamme saan Takalasta todella välittömän ja lämpimän kuvan. Minusta tuntuu kuin olisin jutellut nuoremman ystäväni kanssa.

      Toimittajia kiinnostaa Villa Murtagh

      Tehtaantyttö Toinin roolin laulaa 13-vuotias Villa Murtagh. Hän on nuoresta iästään huolimatta jo saanut kannuksia Matilda ja School of Rock musikaaleissa Tampereen Työväen teatterissa.

      Villa kertoo häntä haastatellessani, että nyt hän ymmärtää kokonaisuutta paremmin kuin nuorempana. Äänikin on muuttunut laulutuntien ansiosta. Hän toivoo tulevansa näyttelijäksi ja pääsevänsä erityisesti näyttelemään elokuvissa.

      Kapellimestari Ruut Kiiski

      Tampere Filhaarmonian soittama musiikki on äänitetty ennakkoon kapellimestari Ruut Kiisken johdolla. Soittimet eivät kestäisi ulkona huonoa säätä. Tampereen Oopperan 50-henkinen kuoro on paikan päällä, samoin 50 tanssijaa Balettikoulu Hannele Suomalaisesta.

      Koreografina  on Riikka Korpi.

      Oopperaesitys on kaikille ilmainen ja tapahtuu Koskipuistossa.

      TANSSIVAT VEDET

      Ennestään tuttu Tanssivat vedet on Tammerkoskessa iltaisin 23.10-1.11. tasatunnein kello 18-21. Musiikki sisältää oopperaa ja tamperelaisten tekijöiden tuotantoa.

      TASA-ARVON TAMMERKOSKI-TAIDEREITTI

      Taiteellinen tuottaja Meri-Maija Näykki

      Ikään kuin edellä olevat tapahtumat eivät jo hengästyttäisi, muutakin on tulossa. Tasa-arvon Tammerkoski- taidereitti kulkee Koskipuistosta Kehräsaareen. Se on kuljettavissa joka ilta kello 18-21 ajalla 23.10- 1.11. Valaistun ja tunnelmallisen reitin varrella on elämyksellistä valotaidetta ja osallistavia sisältöjä äänioikeuden juhlavuoteen liittyen. Kokonaisuuden taiteellinen tuottaja on Meri-Maija Näykki. Kohteiden tarkemmat esittelyt ja tapahtumakartta on nähtävissä lähempänä määränpäivää esimerkiksi tampere.finland-sovelluksessa.

      JUMPPATYTÖT JA KANSANJUHLA

      Ella Lahdenmäki ja Katariina Havukainen

      Valoviikkojen tapahtumakokonaisuus päättyy sunnuntaina 1.11.26 Koskipuistossa järjestettävään voimistelun kansanjuhlaan. Juhlaan ovat kaikki tervetulleita. Ellet osaa voimistelukuvioita, voit vaikka vain hytkyä mukana, sanovat näyttelijät Katariina Havukainen ja Ella Lahdenmäki. Toki askelkuvioita tulee nettiin ennen juhlaa. Ennen kansanjuhlaa Jumppatytöt-esitys on Tampereen Työväen Teatterilla. Havukainen ja Lahdenmäki ovat tehneet Jumppatytöt -teoksen tekstin, ohjauksen, dramaturgian ja esiintyvät siinä. Sen jälkeen Hämeenpuistosta lähtee kulkue Koskipuiston kansanjuhlaan.

      Havukainen ja Lahdenmäki ovat silminnähden innoissaan siitä, että nyt naisvoimistelijat pääsevät esiin. Heidän saavutuksiaan ja menestystään ei kuulemma useinkaan noteerata samoin kuin miesten. He lupaavat, että näissä kansanjuhlissa ei rikota mitään eikä kiivetä suihkulähteeseen. Hämeensillan patsaat saavat voimisteluasun, ensimmäisen kerran niiden historian aikana.

      Paljon upeaa on siis odotettavissa. Valoviikkoihin kuuluu vielä valaistuja kohteita eri puolella kaupunkia ensi vuoden helmikuun loppuun asti. Kannattaa tulla kauempaakin ja seurata tiedotuksia lähempänä ajankohtaa.

      Valokuvat ovat Reijo Hietasen ottamia

    • Lopetus Kansallisteatterissa

      Näytelmä Lopetus Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä perustuu unkarilaisen Imre Kerte’szin samannimiseen romaaniin. Romaanin pohjalta näytelmän on dramatisoinut Katariina Numminen. Ohjaaja on Milja Sarkola.

      Vuonna 2016 Budapestissa 86-vuotiaana kuollut kirjailija oli juutalainen, joka joutui 14-vuotiaana natsien keskitysleirille. Hän vapautui sieltä vuonna 1945.

      Kerte’sz on kirjoissaan käsitellyt keskitysleirejä. Hän sai vuonna 2002 Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Kirja Lopetus, samoin kuin siitä tehty näytelmä kertoo sukupolvesta, jonka kannettavaksi on langennut Auschwitzin perintö. Se käsittelee traumoja, joita holokausti ja kommunistisen järjestelmän romahtaminen aiheuttaa ja on aiheuttanut.

      Tapahtumapaikkana on valtion rahoittama kustantamo. Keskeinen henkilö siellä on Keserü (Janne Reinikainen), joka lukee ja tulkitsee näytelmää. Kustantamossa työskentelevät myös pariskunta Sa’ra ( Annika Poijärvi) ja Kürti ( Heikki Pitkänen) sekä Obla’th ( Antti Pääkkönen). He näyttelevät myös joitakin pienempiä rooleja.

      Ehkäpä dramaturgin ansiosta näytelmässä käsitellään myös Palestiinaa ja Gazan sotaa, koska Kerte’sz ei ole niitä aikoja enää elänyt. Asioita on kommentoimassa myös roolihenkilönä Ruben Stiller. Olin kuulevinani, että Jussi Halla-ahonkin nimi vilahti jossain yhteydessä.

      Käsiohjelman kannessakin on lainattu ajatus ” Ihminen ei saa saada tietoonsa, kuka hän on.” Siis ” ei saa saada” eikä: ei voi saada. Voisiko tämä jotenkin liittyä ihmisen syyllisyyteen? Kert’esz vastusti pahuuden mystifiointia. Pahalle löytyy aina selitys.

      Selkeä juonikuvio on se, että Keserü yrittää löytää itsemurhan tehneen B:n kirjoittaman romaanin. Hän on varma, että se on olemassa. Miksi romaanin löytyminen olisi niin tärkeää, se ei minulle selvinnyt. Jotenkin se liittyi Keserün oman elämän jatkumiseen. Romaanin etsintään Keserü kytkee myös B:n juutalaisen ex-vaimon Juditin ( Marketta Tikkanen). Romaanin kohtaloon liittyen Judit selvittää välejään myös nykyisen miehensä Adamin (Otto Rokka) kanssa.

      Loppukiitokset

      Minun on myönnettävä, että harvoin jos koskaan olen teatterissa kokenut välillä olevani niin pihalla kuin Lopetuksen yleisönä. Tapahtumat tuntuivat sen verran sekavilta ja monimerkityksellisiltä. Joku kriitikko kirjoittikin, että kirja olisi syytä lukea ennen näytelmän katsomista. Enpä ole lukenut, en. Sen sain huomata. Kuutamollakin osasin kyllä nauttia näyttelijöiden loistavasta roolityöstä.

      Lavastussuunnittelu Kati Lukka

      Pukusuunnittelu Tarja Simone

      Valosuunnittelu Heikki Paasonen

      Musiikki ja äänisuunnittelu  Aleksi Saura

      Naamioinnin sunnittelu Jari Kettunen

      Kantaesitys oli Pienellä näyttämöllä 17.9.26

      Näytelmän kuvat Mitro Härkönen/ Kansallisteatteri

      Mainos/ Kutsuvieraslippu ensi-iltaan saatu Kansallisteatterilta

    • Viidakon villit naiset villitsevät Kansallisteatterissa

      Eipä ole mikään tavanomainen alku Kansallisteatterin näytelmällä Viidakon villit naiset. Teatterin edessä on naisten bussi. Kun käsikirjoituksen on tehnyt Kristian Smeds ja hän myös on ohjaajana, osaan odottaakin jotain yllättävää ja tavallisuudesta poikkeavaa. Hänen tavoitteenaan on tehdä teatteria kaikille suomalaisille. Hänen ohjaamansa Jäniksen vuosi Kansallisteatterissa oli minusta ihastuttava.

      Luurankokuljettaja bussissa odottelee Viidakon naisia.

      Kohta näemmekin suuren näyttämön salissa esitystä odotellessamme kuvaa naisten valmistautumisesta. Siellä bussissa musiikki raikaa, skumppa kuohuu ja meikkausta parannellaan. Välillä kuvataan  yleisöä. Mitä teemme me ujot ja pidättyvät suomalaiset? Vilkuttelemme villeinä, kun näemme itsemme kuvassa näyttämöllä. Minä en toki tee niin. Saattaa johtua siitä, että en pääse kuvaan.

      Tapahtumat lavalla alkavat, kun Viidakon villein nainen kisan tuottaja ja studioisäntä (Hannu-Pekka Björkman) ja apukätensä (Petri Manninen) pääsevät kertomaan, mistä on kyse ja toivottamaan meidät kaikki tervetulleiksi Keravan filmistudioille. Olemme tosi-tv-ohjelmassa.

      Vasemmalta Milla Kaitalahti, Kate Lusenberg, Eeva Mäkinen, Marja Salo, Katariina Kaitue ja Pirjo Määttä

      Heti kohta kisaajat tulevat vuorotellen putkesta läpi kertomaan itsestään. On eri ikäisiä ja muutenkin erilaisia kokelaita. Jokainen ehdokas saa meiltä raikuvat aplodit. Erikoisin ottelija on Pörrö (Kate Lusenberg), joka on lumileopardi.

      Erilaiset hullunhauskat tehtävät alkavat. Oikeasti vaativalta tuntuu minusta kiipeily, vaikka varusteet asialliset ovatkin. Ryhmä kilpailee yhdessä, ei niinkään toisiaan vastaan. Yleisökin pääsee välillä arvioimaan suorituksia.

      Viedäänhän kisaajat sitten viidakkoonkin. Keravalla? Lumileopardi Pörrö viidakon tuntijana yrittää rauhoitella muita.

      Tuottajan vihjailun ansiosta ryhmä rupeaa epäilemään Päivikkiä (Katariina Kaitue) vilppipelistä. Onhan hänellä iso reppu mukana. Repusta löytyy jotakin yllättävää, joka koituu tuottaja/studioisännän ja apukäden kohtaloksi.

      Ensimmäisen puoliskon loppupuoli minusta jotenkin lässähtää. Johtuneeko siitä, että studioisäntä on poissa pelistä. Ihmettelen vähän sitäkin, että soitto- ja lauluporukkaan tulee ykskaks neljä ulkopuolista., ei Viidakon naisia.

      Väliajalla nautimme pientä suolaista kahvin ja viinin kera. Pöytätila kiinteine penkkeineen on aivan uskomattoman pieni. Mahdumme kuitenkin. Aikaisemmilla kerroilla olemme olleet toisenlaisessa pöydässä. Hälinä ja puheensorina lämpiössä on niin mahtava, että eipä juuri pysty keskustelemaan.

      Toisessa näytöksessä mennään vakavampiin asioihin. Kukin kisaaja vuorollaan menee istumaan toilettiin ja kertoo itselleen kipeitä asioita elämästään. Ne huuhdellaan sitten viemäriin. Minusta tässä on hyvää symboliikkaa. Joidenkin kertomukset ovat asioina oikeasti koskettavia.

      Studioisäntäkin apukäsineen on palannut tehtäviensä pariin. Iltanuotiolla tosi-tv-ohjelmaa tapaillen julistetaan Viidakon villein nainen. Kuuluu pamaus. Jäljelle jää vain voittaja.

      Voittajan kuuluisi aina olla onnellinen voitostaan. Hän kertoo kuitenkin tuntevansa itsensä yksinäisemmäksi kuin koskaan. Aikaisemminkin näytelmässä on laulettu muun muassa laulua Aikuinen nainen mä oon. Voittaja aloittaa nyt saman laulun ja  pyytää meitä yleisössä yhtymään siihen. Kohta henkiin heränneetkin tulevat mukaan.

      Voi kuulostaa ylisentimentaaliselta, mutta ihan oikeasti ainakin minulle tulee lämmin yhteisöllisyyden tunne. Saman kuulen myöhemmin erään toisenkin katsojan suusta.

      Olipa erilaista ja erikoista! Nafti kolme tuntia väliaikoineen ei tuntunut lainkaan pitkältä, päinvastoin. Huvittavaa, epäilyttävää, nautittavaa, koskettavaa! Vähintäänkin kaikkia näitä paikoitellen. Näytelmän alaotsikko on: viattomille. Tiedä häntä, olinko tarpeeksi viaton. Tuskinpa.

      ROOLEISSA

      TUULA Pirjo Määttä

      LARA Marja Salo

      PÖRRÖ Kate lusenberg

      TIIA-MARI Eeva Mäkinen

      JANNA Milla Kaitalahti

      PÄIVIKKI Katariina Kaitue

      TUOTTAJA Hannu-Pekka  Björkman

      APUKÄSI Petri Manninen

      TYÖRYHMÄÄ

      PUKUSUUNNITTELU Auli Turtiainen

      VALO- JA VIDEOSUUNNITTELU Petri Tuhkanen

      ÄÄNISUUNNITTELU JA MUSIIKKI Ville Aalto

      NAAMIOINNIN SUUNNITTELU Minttu Minkkinen

      RUMPUVALMENNUS Sara Puljula

      ja hyvin paljon vielä muita työryhmään kuuluvia henkilöitä

      Näytelmän kuvat Saara Autere/ Kansallisteatteri

      Mainos/ Kutsuvieraslippu ensi-iltaan saatu Kansallisteatterilta

    • ”Olen aina halunnut olla nainen”, sanoo mies vaimolleen. Näytelmä Ennen kuin mieheni katoaa.

      Jotensakin näin parisuhteen mies sanoo odottamatta keittiön pöydän ääressä. Tampereen Työväen Teatterin Kellariteatterissa esitetään kantaesityksenä näytelmää Ennen kuin mieheni katoaa.

      Lausahdus voisi olla vaikka keskustelun sekaan heitetty vitsi. Tässä tapauksessa se on totisinta totta.

      Siitä alkaa vaimon kriisi, parisuhteen kriisi ja varmaankin myös miehen oma kriisi. Mies on transsukupuolinen. Hänestä tulee lopulta nainen, nimeltään Lili (vaiko Lily?)

      Selja Ahavan kirja Ennen kuin mieheni katoaa julkaistiin noin yhdeksän vuotta sitten. Se kertoo tarinan vaimon silmin. Lähtökohta on kirjailijalle omakohtainen. Nyt Anna Jaanisuo on dramatisoinut ja ohjannut kirjan pohjalta näytelmän. Luin kirjan aikoinaan tuoreeltaan. Aihe ei ole suinkaan vanhentunut. Ehkä pikemminkin päinvastoin. Nykyään transsukupuolisuudestakin puhutaan avoimemmin. Kuitenkaan se ei poista läheisten kokemia tunteita, jotka ovat ja voivat olla varmaan moninaisia.

      Ensimmäisessä näytöksessä vaimo (Riikka Papunen) vierailee museossa. Hän hakee jotakin taulua, mikä siellä viimeksi on ollut. Museonhoitaja (Rashidah Aljunied)  tekee omia hommiaan ja samalla kertoilee Kristoffer Kolumbuksen merimatkoista, etsinnästä, erheistä ja valheistakin. Näitä asioita saamme samalla lukea myös aina hetken aikaa museon seiniltä. Siellä kerrotaan myös kehitysvammaisista ja heidän pakkosteriloinneistaan.

      Vaikka olen lukenut kirjan, en saa mielessäni mitään tarttumapintaa, miten Kolumbuksen matkat tai kehitysvammaiset liittyvät vaimon tilanteeseen. Voin toki arvailla. Arvaukseni, vaikka varmaankin huono, on se, että nämä taustatarinat muistuttavat ajan muuttumisesta ja käsityksien muuttumisesta, etsimisestä ja löytämisestä. Samahan koskee transsukupuolisuutta. Eri aikoina siitä on ajateltu eri lailla ja suhtautuminen heihin on ollut aikoinaan hyvin torjuvaa.

      Parisuhteessakin puolisot päättävät ensin olla puhumatta asiasta kenellekään. Vähitellen he kuitenkin rupeavat avautumaan asiasta. Mieheltä kysytään muun muassa, milloin hän tiesi olevansa nainen. Mies vastaa: Olen aina sen tiennyt. Vaimoa se raivostuttaa. Heidän kymmenen vuoden liitossaan ei ole ollut siis luottamusta. Hän jopa välillä ajattelee, että mies on ollut hänen kanssaan vain siksi, että on saanut opiskella hänen kauttaan naisena olemista. Epätoivoinen ihminen ajattelee epätoivoisen hulluja ajatuksia.

      Vaimo joutuu seuraamaan sivusta miehen naiseksi muuttumista. Hän ei haluaisi olla kommentoimassa väripuuterin sävyä. Hän ei haluaisi katsella miehen uutta, kampaajan luomaa hiustyyliä. Hameessa tulee raja.

      Toki vaimo muistelee myös monia hyviä hetkiä. He kohtasivat Irlannissa ja suhde alkoi nopeasti. Mies on vaimon mielestä ollut hyvin miehinen harrastuksiaan myöten. Miten hän nyt haluaakin olla nainen? Tilanne johtaa kuitenkin erilleen muuttamiseen ja sitten eroon. Sanonnat hänhän on sama ihminen kiukuttavat vaimoa. Hän haluaa miehen, ei naista. Julkisuudesta tiedämme, että on ihmisiä, jotka ovat jatkaneet parisuhdettaan, vaikka miehen sukupuoli on muuttunut. Sitä emme kuitenkaan tiedä, millainen ja miten vaativa hyväksymisprosessi on ollut.

      Miehen hoidossa puutarha ja kasvihuoneen kasvit ovat kukoistaneet. Hänen lähdettyään ne ovat retuperällä. Vaimo kiskoo siellä taimia pois. Roskiksesta löytyy miehen sinne hylkäämiä vaatteita. Jo Irlannissa miehellä olleen paidan vaimo hautaa perunapenkkiin. Se on hyvin symbolinen teko.

      Tässä toisessa näytöksessä Rashidah Aljuniedillä on lokin rooli. Puhuva merilokki oli aikaisemmin täytettynä museossa.

      Riikka Papusella on vaativa rooli lähes yksin kannatella näytelmää. Minusta hän selviää siitä paremmin kuin hyvin. Hänen muistonsa, pettymyksensä ja pelkonsa ovat hyvin uskottavia. Hänen surunsa, vihansa ja kipuilunsa ovat katsojalle tosia. Monia uusia, kipeitä tunteita aiheuttavia asioita tulee vastaan. Hänen ensimmäisen vaiheen eronsa tapahtuu miehestä. Toisessa vaiheessa vastapuolena onkin nainen. Mitä? Hänhän on ollut naimisissa miehen, ei naisen kanssa.

      Myöhemmin sattumalta kahvilassa vaimo tapaa Lilin (Rashidah Aljunied), jota hän ei edes tuntisi, ellei tämä tunnistaisi häntä.

      Elämä jatkuu. Miten ja millaisena? Sitä ei näytelmä enää kerro.

      Lavastus- ja pukusuunnittelu Perttu Sinervo

      Valosuunnittelu Juha Haapasalo

      Äänisuunnittelu Jarkko Tuohimaa

      Dramaturgi Rasmus Arikka

      Työryhmän neuvonantajat Miiko Toiviainen, Sam Taskinen, Elina Izarra

      Kuvat Kari Sunnari/ Tampereen Työväen Teatteri.

      Kutsuvieraslippu ensi-iltaan saatu Tampereen Työväen Teatterilta

    • Musiikkia, tanssia, vauhtia ja pukuloistoa Laulavissa sadepisaroissa

      Saatan olla maailmankaikkeuden ainut ihminen, joka ei ole nähnyt tai ei ainakaan muista nähneensä 1950-luvulla tehtyä musikaalielokuvaa Singing in The Rain tähtenään Gene Kelly.  Laulun toki tunnen. Olen siis tietyssä mielessä puhdas taulu, kun menen katsomaan ennakkonäytökseen Tampereen Teatterin musikaalia Laulavat sadepisarat.

      Elina Rintala haastattelijana kyselee tuntemuksia Don Lockwoodilta ja Lina Lamontilta.
      Lina Lamont suosionsa huipulla – hetken aikaa

      Musikaalissa on toki juonikin. Mykkäfilmin tähdet Lina Lamont (Pia Piltz) ja Don Lockwood (Tuukka Raitala) kohtaavat tilanteen, jossa heidän on ruvettava tekemään äänielokuvia. Se ei olekaan ongelmatonta Lamontin äänen laadun takia. Paitsi ääni hänen hölmöksi tehty roolinsa saa välillä aikaan katsojissa naurua.

      Rakastavaiset Don Lockwood ja Kathy Selden

      Mukaan soppaan tulee Lockwoodin rakas, näyttelijä Kathy Selden (Emmi Nieminen). Kyseessä on siis rakkauskertomuskin mustasukkauksineen.

      Don Lockwood
      Don Lockwood, Kathy Selden ja Cosmo Brown

      Etukäteen on puhuttu paljon näyttelijöiden steppaamisesta ja vedestä, jota oikeasti lavalle sataa. Kyllä. Hengästyttävän taitavaa steppiä on ja sateessa tanssimistakin, mutta vähemmän kuin luulin. Enemmän on loistavia tanssikohtauksia ilman steppikenkiä. Kaikki tanssit ovat todella näyttäviä. Mietin, miten hyvä kunto näyttelijöillä täytyy ollakaan pystyäkseen roolityöhönsä fyysisesti.

      Don Lockwood ja Cosmo Brown

      Jotkut vauhdikkaat tanssit steppikengillä tai ilman ja etenkin Don Lockwoodin  ja ystävä Cosmo Brownin (Miikka Wallin) hypyt ja heittäytymiset melkein kauhistuttavat. On siinä taitavia näyttelijöitä tässä mielessäkin!

      Haastattelijan roolissa Elina Rintala ja R.F.Simpson

      Ville Majamaan R.F. Simpson filmiyhtiön pomona tekee myös mielenkiintoisen roolin, vaikka ei taida paljonkaan tanssia.

      Henri Lyysaari, Chris Whittaker ja Hilkka-Liisa Iivanainen

      Musikaalin ohjaaja on Hilkka-Liisa Iivanainen. Hänen ohjaukseensa ihastuin jo Piaf- musikaalissa. Koreografi on Chris Whittaker. Kapellimestari Henri Lyysaari johtaa 11-jäsenistä live-orkesteria. He kolme lienevät pääsyylliset musikaalin toteutuksessa. Toki on tarvittu paljon muitakin.

      Musikaalissa on mukana 21 näyttelijää. Jotkut heistä tekevät useamman pienen roolin. Paljon siis tarvitaan muitakin näyttelijöitä kuin pääroolien esittäjät näyttävään ja nautittavaan kokonaisuuteen.

      Kokonaisuus kestää kaksi tuntia ja kolme varttia väliaikoineen. Väliajalla ehdin syödä musikaalin leivoksen. Maistuu.

      Kyseessä on kaunis satu. Se on visuaalisesti ja musiikillisesti nautittava hyvine näyttelijöineen. Sen aikana tai heti sen jälkeen ei tarvitse ajatella mitään, saa vain nauttia. Täydellinen, iloinen pään nollaus.

      Käsikirjoitus: Betty Comden, Adolf Green

      Laulujen sanat: Arthur Freed

      Sävellys: Nacio Herb Brown

      Käsikirjoituksen ja laulujen suomennos: Hanna Kaila

      Lavastussuunnittelu: Teppo Järvinen

      Pukusuunnittelu: Sanna Levo

      Valosuunnittelu: Raimo Salmi

      Videosuunnittelu: Toni Haaranen, Matias Ojanen

      Äänisuunnittelu: Jan-Mikael Träskelin

      Naamioinnin suunnittelu: Jonna Lindström

      Esityksen valokuvat Heikki Järvinen/Tampereen Teatteri