Anjakaarina

Heinäkuun ensimmäisenä viikonloppuna Hämeenlinnassa Vanaja Festivaaleilla ajelemme ja kävelemme festivaalinautintojen lisäksi Aulangon puistometsän teitä luonnonsuojelualueella.

Aulangon näkötorni kahviloineen on siellä tunnettu maamerkki.  Näkötorni on vuodelta 1907 suunnittelijaan arkkitehti Waldemar Aspelin. Rakennuttajana oli Karlsbergin kartanon omistaja eversti, asetehtailija, teollisuusmies ja suurlahjoittaja Hugo Standertskjöld (1844-1931). Hänen kerrotaan luoneen Aulangon puiston ja jättäneen sen jälkipolville. Hänet mainitaankin Suomen rikkaimmaksi mieheksi.

Tällä kertaa emme kiipeä torniin. Laskeudumme sitä vastoin jyrkkiä portaita Aulangonvuoren jyrkännettä alaspäin. Liian on jyrkkää. Emme uskalla mennä alas asti. Aikamoinen pudotus alaspäin on tasanteeltakin. Huh!

Jos olisimme osanneet etsiä ja ehkä osanneet löytää, olisimme nähneet Standetskjöldin muistolaatan ja muistokiven Aulangolla.

Näkötornilta poispäin ajellessamme pysähdymme nautiskelemaan kauniista maisemista. Jossain lammen toisella puolella näkyy pieni rakennelma, vanhanaikainen rakennus torneineen, mikä lie.

Ihan ajotien vieressä on punainen, pyöreä, matala torni pienellä kukkulalla. Onneksi paikalla on opastaulu. Sen mukaan kyseessä on Onnentemppeli. Sen on 1890-luvulla rakentanut eversti Standertsjöld puolalaiselle ruhtinattarelle. Alunperin ikkunoissa ovat olleet lasimaalaukset ja kaiteellinen portaikko on vienyt rakennukselle. Everstin mukaan Onnentemppelin nimeen ja sijaintiin kivisellä kukkulalla liittyi symboliikkaa:

”Onneen ei kuljeta joka miehen vaellettavia valtateitä, eikä matka sinne ole helppo, vaan jokaisen on omia teitään, vaivojansa säästämättä sinne pyrittävä.”

Oi voi! Ruhtinatar ei suostunut kosintaan! Ihmettelen. Hän ehkä halusi säästellä vaivojaan. Jos joku olisi minulle pykännyt edes lumilinnan, olisin onnesta soikeana suostunut kosintaan. Totta puhuen ihmettelen, mitä ruhtinatar olisi voinut tornissa tehdä? Pienihän se on ja keskellä ei mitään. Mutta olisihan everstillä ollut Karlbergin kartanonsa. No, jäipähän kaunis rakennus meidän ihailtavaksemme.

Jäin miettimään, johtuiko puolattaren pakeista, että eversti Standertsköld pysyi ymmärtääkseni poikamiehenä.

Käymme ruokailemassa ravintola Brahessa. Vaihtoehtona on ollut Piparkakkutalon ravintola, jota hämeenlinnalainen ystäväni suositteli. Listoja katseltuamme päädymme kuitenkin Braheen.

Väkeä on etenkin alussa vähänlaisesti, mutta ei se meitä haittaa. Nostamme ensin kuoharimaljat. Syömme salaatin lisäksi alkupaloiksi etanat valkosipuli- ja aurajuustokastikkeella. Oikein on hyvää ja maukasta.

Pääruoaksi minä syön härän lehtipihvin ja tytär kasvispizzan. No joo. Ei hassumpaa. Jälkiruoka ei kummallekaan enää mahdu.

Ruokailureissulla kaupungilla tulee vastaan tämä vesitaideteos. Etsin joka puolelta löytyisikö teoksen nimi ja kenties tekijäkin. Ei löydy. Saman olen huomannut Tampereellakin. Jos minulta kysytään, ja minulta nyt kysyn, kyllä julkisissa tiloissa olevista taideteoksista pitäisi olla nimi ja tekijä esillä.

Kun päätimme tyttäreni kanssa lähteä Hämeenlinnaan Vanaja Festivaaleille heinäkuun ensimmäisenä viikonloppuna, on lippujen hankinnan jälkeen seuraava rasti hankkia yösija.

Hotellihuoneen saaminen osoittautuu ongelmalliseksi: vapaita huoneita Hämeenlinnassa kävelyetäisyydellä Linnanpuistosta ei löydy. Aikani googlettelen ja vastaan tulee Matin ja Maijan Majatalo. Siellä on netin mukaan vain yksi huone vapaana. Hinta on sen sorttinen, että pyörittelen silmiäni. Epäilen toki hinnan olevan siksi niin kova, kun festareiden aikaan Hämeenlinnassa on muitakin tapahtumia. Mutta otettava se on. Emme olleet ajatelleet mennä telttaan yöpymään, emmekä ainakaan sillan alle.

Enpä sen kummemmin haeskele huoneesta tarkempia tietoja. Sen varaan ja maksan saman tien. Mitä siinä enää empimään. Majatalon nettisivulta luen myöhemmin, että huoneissa on 140-160 cm leveät parisängyt ja pienin huoneen kokokin on noin 11 neliötä.

Festaria edeltävänä päivänä tyttäreni kuitenkin soittaa Majataloon kysyäkseen huoneemme sängyn kokoa, kun minua hirvittää tuo 140 cm:n sänky meille kahdelle,

Soittonsa jälkeen tyttäreni ilmoittaa minulle: ” Sä oot varannut Loft- huoneen, jossa sängyn leveys on 180 cm”. No, hyvä. Se selvä. Posotamme Tampereelta autolla Majatalon pihaan. Parkkipaikka maksaa 15 euroa vuorokausi.

Tähän Valo Loft huoneeseemme/huoneistoomme sisäänkäynti on suoraan pihasta omalla avaimella. Muihin kuuteen huoneeseen mennään muuta kautta. Kuulin, että tämä huone/huoneisto on vuokrattavissa vain kesäisin, kun omistajapariskunta asuu muualla. Ilmeisesti he sitten asuvat tässä talvisin.

Heti ulko-ovesta oikealle on makuuhuone. Kaunis kuin mikä! Sänky osoittautuu myöhemmin tosi hyväksi.

Pienessä käytävässä, kun menee eteenpäin, on oikealla kaunis ja siisti kylpuhuone, jossa on lattialämmitys. Myöhemmin festareilla lissanmäriksi tulleet kengämme saamme yön aikana siellä kuiviksi. Hyvä juttu!

Käytävä aukeaa oleskelutilaan, jossa on sänkykin. Tosin huoneissa voi yöpyä vain kaksi henkilöä. Portaita pitkin ylös pääsee Majatalon yhteisiin tiloihin, jossa on halukkaille televisiokin, huoneissa niitä ei ole.

Olemme ihan ihastuksesta mykkinä, kun tutustumme tulevaan ”kotiimme”. Ainoaksi puutteeksi yöllä osoittautuu se, että minkäänlaisia pimennysverhoja huoneessa ei ole. Se häiritsee meitä. Molemmat olemme tottuneet nukkumaan pimennetyissä huoneissa.

Majatalon omistavat Karoliina Frank ja Tapio Vekka yrityksensä Frank & Vekka Oy:n kautta. Nimi koostuu omistajien ensimmäisistä etunimistä. He ovat aloittaneet majatalotoiminnan vuonna 2017 tässä yli satavuotiaassa, suojellussa puutalokiinteistössä.

Leipomokahvila Villa Marenki

Huoneen hintaan sisältyy aamiainen. Se puolestaan on samassa pihapiirissä olevassa leipomokahvila Villa Marengissa. Talo on samalta aikakaudelta kuin Majatalo. Omistajatkin ovat samat Frank ja Vekka.

Kahvilassa on useampi vanhaan malliin vanhoin huonekaluin sisustettu huone. Kodikasta.

Päädymme kuitenkin kahvittelemaan ulos terassille, kun sääkin on kohtuullinen. Työntekijä kyllä pahoittelee, että ulkopöytiä ei ole ehditty pyyhkiä. Ei haittaa.

Meille tuodaan aamiaistarjottimet, jossa on täytetty sämpylä, kananmuna, mehua, jogurttia marjojen kera, pikkuleipä ja pari omenanpalaa. Sämpylät ja pikkuleipä ovat kahvilassa leivottuja. Kahvia tai teetä voimme hakea itse halujemme mukaan. Kysyn kahvikannua, jolla voisi viedä useamman kupillisen kerralla, etenkin, kun kahvikupit ovat mallia pienet. Aika jyrkät portaat on mentävä aina ylös tai alas, riippuen siitä, mihinpäin on menossa. Kannua ei nyt juuri pystytä hakemaan, mutta homma toki pelittää näinkin.

Aamiainen on vallan maukas ja riittävän runsas.

Majatalo ja leipomokahvila eivät kumpikaan ole esteettömiä, kuten nettisivuilla kerrotaankin. Portaita on. Kahvilan terassilla oleva kutsunappi on pieni apu asiaan.

Ostan vielä kotiin vietäväksi muutamia lusikkaleipiä (itseasiassa kaikki jäljellä olevat) ja marenkeja.

Majatalo kahviloineen on viehättävä ja kaikin puolin mukava. Olipa mielenkiintoinen, erilainen kokemus kuin normihotellihuone.

Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki. Tai, no jaa. Miinus pimennysverhojen puutteesta.

Minulla on se muistikuva, että en ole kohtuupitkän elämäni aikana käynyt lainkaan musiikkifestareilla. Porijazzia ei varmaankaan lasketa. Eihän festareita minun nuoruudessani juuri ollutkaan tai tiedetty, ainakaan meillä maalla.

Päätän korjata vahingon. Mukaani pyydän Kuopuksen, joka ilokseni lähteekin mukaan. Tampereella toki kesäisin on vaikka minkälaisia festareita, mutta kuka sitä nyt kotikylään festareille jää.

Hämeenlinnan Wanajafestari Linnanpuistossa on sopiva sijainniltaan ja esiintyjiltään. Sinne siis liput ostamaan.

Portilla seuraa ensin lippujen vaihto rannekkeeseen ja melko pintapuolinen turvatarkastus. Tätä ranneketta en varmaankaan malta pois ottaa vasta kuin jouluna. Jos silloinkaan.

Kun näin ensikertalainen olen, en arvaa ahnehtia kaikkea. Vain kirsikat päältä.

Säätiedot ovat luvanneet milloin ukkosta, milloin muuten vain sadetta, milloin puolipilvistä. Ikäänkuin hyvänä enteenä sateenkaari ilmestyy taivaalle. Itse asiassa sen yläpuolella on osa toista sateenkaarta. Tämähän ei voi merkata muuta kuin hyvää.

Näin sitä ihminen voi luulla.

PAULA VESALA

Vähän ennen kuin Paula Vesala aloittaa, taivas aukeaa ja heittää päällemme sateen ja ison isoja sadepisaroita. Sade kestää koko tunnin. Meillä, kuten useimmilla muillakin, on toki sadetakki. Vahinko vaan, että kun heiluttelen käsiäni, vesi valuu hiha-aukoista sisään ja kastelee alla olevan puseron. Kengät ja sukat ovat ihanan märät. Eikö se vähintään näin kuulu festareilla mennäkin?

Paula Vesala apujoukkoineen laulaa monia minullekin tuttuja lauluja. Tytöt ei soita kitaraa, Älä droppaa mun tunnelmaa, esimerkiksi. En ole kuitenkaan niin iso fani kuin jotkut muut, jotka osaavat laulaa monien sanoja mukana. Vanhempien biisien lisäksi hän kertoo laulavansa aivan uppouusiakin.

Kesken kaiken Paula haluaa tulla alas lavalta lähelle meitä. Järjestysmies nostaa hänelle jonkun laatikon ja auttaa alas. Laulut jatkuvat tosi lähellä eturivin seisojia.

Lopussa Paula toteaa, että protokollan mukaan hän on nyt lähtevinään kotio. Ja tulee sitten heti kohta takaisin vielä laulamaan.

Paulan energinen ja hulvatonkin esitys ihastuttaa laulujen lisäksi. Mietin, että mahtaa hän olla aika puhki esityksen jälkeen.

EPPU NORMAALI

Eppu Normaalin esiintyessä väkimäärä lavan edessä oikein selkeästi lisääntyy. Mietimme, että ehkä moni on tullut paikalle juuri Eppujen takia, ovathan he jäähyväiskeikoillaan. Onhan tämä nyt aika mageeta, kun pääasiassa yli 70-vuotiaat äijät ovat edelleen niin suosittuja.

Eppuja kuuntelemaan tulee silminnähden enemmän miehiä kuin mitä Vesalalla oli. Osa yleisöstä on jo selvästi enemmän nesteessä. Varhaisessa keski-iässä (ja nesteessä) olevat jannut ällistyksekseni osaavat ja laulavat Eppujen lauluja. Sellaisiakin, joita minä tuskin muistan kuulleeni. Ne iskevät selvästi suomalaisen miehen sydämeen. Jotain sentään minäkin muistan ja osaksi sanoja osaankin. Esimerkiksi Tahroja paperilla ja Nyt reppusi jupiset riimisi rupiset.

Eppujen lavashousta ei voi puhua, ellei sitten siksi lasketa Martti Syrjän hien pyyhintää pyyheliinaan. No jaa. Kitaristi Juha Torvinen ja Martti pari kertaa hyppäävät alas jostakin, siis ylempää. Martti Syrjä laulaa ja muut soittavat. Kitaristi, velipoika Mikko ”Pantse” Syrjä laulaa yhden laulun. Kun osaa ja on 50 vuotta jo ollut suosittu, mitään erityisiä kommervenkkejä ei tarvita.

Eputkin tekevät vielä paluun lavalta lähdettyään. Martti kiittelee, että onneksi taputitte, meillä onkin vielä pari laulua laulamatta. Viimeisenä he esittävät Vuonna 85.

VÄLIAIKATOUHUJA

Esiintyjien välissä voi nauttia esimerkiksi jotain syötävää/juotavaa, ottaa lävistyksiä tai tatuointeja, tehdä kasvomaalauksia. Tyydymme vain viime mainittuun.

Bajamajoja hätää helpottamaan on pitkä rivi. Jonottaa silti täytyy. Ennakkoluuloistani huolimatta minun kopissani ei haise eikä ole tavaraa pitkin lattiaa. Näinkin voi siis olla.

JENNI VARTIAINEN

Illan viimeinen esiintyjä on Jenni Vartiainen. Yksi suosikkilaulajani hänkin. Hän kertoo olleensa aina esiintymässä Wanajafestivaaleilla ja pitävänsä siitä. Jälleen on minulle tuttujakin lauluja, esimerkiksi Ihmisten edessä ja Nettiin. Odotin, että hän olisi esittänyt kappaleen En halua kuolla tänä yönä. Sitä emme kuitenkaan kuule.

Yleisössä monet ovat aivan fiiliksissä laulaen ja tanssien. Tottahan toki minä olen mukana heiluttelemassa niin käsiä kuin koko kroppaa. Sitähän on jo edellisten esiintyen kohdalla treenattu.

Viimeinen ihana Vartiaisen laulu on Missä muruseni on. Lähdemme jo hivuttautumaan ulosmenoportille, että emme jäisi jalkoihin. Vapaita takseja on odottamassa jo kiitettävä määrä ja lisää näkyy tulevan.

Päivä on vaihtunut lauantaista sunnuntaiksi.

Majapaikkamme luona jäädessämme taksista, toivotan kuskille hyvää joulua. Näin sitä ensikertalaisella menee pää sekaisin ilman iloliemiäkin. Olihan toki tämä festarireissu kuin kesällä saatu joululahja itselleni, jonka antamiseen Kuopus osallistui.

Mitä opin?

Että märät vaatteet, märät kengät ja sukat tai kuraisessa maassa tallustelu ei pilaa festaritunnelmaa.

Että kannattaa katsoa, mihin asettautuu lavan eteen seisomaan illan viimeisissä esityksissä, ellei halua saada yli-iloisten tanssijoiden heilahteluja kylkeensä tai pitkien hiusten heiluttelua suuhunsa. Paikkoja toki löytyy.

Että olennaista festareilla on jaksaa seisoa. Jaksettiin.

Että seuran tulee olla hyvä. Näin oli.

Että kyllä kannatti mennä ja olla! Siis Wanajafestareilla!

Näinpä. Minäkin olen nyt tullut siihen ikään. Toki silmälääkärini on jo vuosia kertonut, että kaihi on kasvamassa, mutta ei vielä syytä leikata. Onhan se toisaalta ihan mukava tietää, että kaikki kropassani ei olekaan lakastumassa, vaan uuttakin kasvua on. No joo! Mukava ja mukava.

Silmälääkärini on kertonut, että vasta sitten pääsee julkisella puolelle kaihijonoon, kun ei pysty autolla ajamaan. Sepä minua on ihmetyttänyt. Jos vasta silloin pääsee jonoon, joka Tampereella kestää noin puoli vuotta, saa siinä aktiivinen autoilija pitää pitkää paussia. Yksityisesti lääkäri olisi kyllä leikannut jo melkein kaksi vuotta sitten. Hinta noin 1500 euroa/silmä. Mietin sitä kyllä ihan vakavissani. Jätin kuitenkin väliin.

Viime helmikuussa olin taas silmälääkärillä. Tällä kertaa lääkäri laittoi minut julkisen puolen jonoon. Kysyin taas hänen yksityisleikkauksensa hintaa: 1600-1800, riippuen mitä tehdään.

Tampereen yliopistollisesta sairaalasta eli Taysista sain aika pian kirjeen, että ovat saaneet lähetteeni kaihikeikkaukseen. Leikkaus toteutuu elokuun loppuun mennessä. Luin ensin kirjeen kuin entinen poika raamattua ja toitotin läheisille, että pääsen jo kesäkuun loppuun mennessä operaatioon. Kun toisen kerran kirjeen luin, ymmärsin virheeni.

Pikkuisen minua rupesi jo ottamaan kupoliin, kun kirjan lukeminen meinasi ruveta hankalaksi. Ei hätää. Hain junalle mennessä nopsasti Normalista, siis halpa/rihkamakaupasta, lukulasit. Sijoitin niihin jopa 3,5 euroa. Johan lukeminen sujui, joskin maatessa sangat hankasivat. Pieni vaiva.

Virhelukemiseni osoittautui enteeksi.

Sain kutsun kaihileikkaukseen päiväkirurgiselle leikkausosastolle noin neljän kuukauden päästä. Paikka oli Valkeakosken sairaala, tarkemmin Tays Valkeakoski. Ensin lievästi keuhkosin, että miksi Valkeakoskelle? Mahtaako siellä olla muita kuin opettelijoita? Tuleeko siitä mitään? Ajattelin, että soitan ja kysyn leikkaajan pätevyydestä.

Muutaman päivän päästä luin kutsukirjeen huolella. Siinähän kerrottiin, että leikkaukset Valkeakoskella ovat osa Tays Silmäkeskuksen toimintaa. ”Kaihileikkauksen tekee aina Silmäkeskuksen erikoislääkäri.” Rauhoituin.

Kun katsoin Kannasta silmälääkärini kirjoittamaa lähetettä, rupesin epäilemään, leikataanko kaksi vai yksi silmää, kuten olin ajatellut. Se vaivasi sen verran, että soitin asiasta hoidonvaraukseen. ”Vain oikea leikataan, vasenhan on hyvä,” sanoi hoitaja. Samaa mieltä. Samalla hän kertoi, että julkisella puolella voi valita, haluaako parantaa lähi- vai kaukonäköä leikkauksella. Molempaa ei tehdä. Yksityisellä puolella korjattaisiin molempia. Melkein jo kaduin, että en kaivanut kaikkia pennosiani patjan alta ja mennyt yksityiselle.

Aviohenkilö joutui/sai lähteä minua kuskaamaan leikkausaamuna. Kirjeessä kerrottiin, että autoa en saa sinä päivänä ajaa operaation jälkeen. Muutenkin autolla-ajokielto katsotaan yksilöllisesti.

Valkeakoskella olin aamusta 8.30 noin kello 11 asti. Odottelua oli vähän joka välissä. Ensin pääsin hoitajalle. Kerroin hänelle, että haluan hyvän lähinäön, koska se on aina ollut minulla tosi hyvä, ennen kaihin loppuaikoja. Lähilaseja en ole tarvinnut. Kysyin, voiko kaukonäkö sitten huonontua entistä enemmän. Näin hoitaja arveli käyvän.

Leikkaava lääkäri Hanna-Mari Mäkelä oli todella mukava ja miellyttävä. Juttelimme hänen kanssaan pitkään siitä, millaista näköä silmään yritetään ja tulee olemaan operaation jälkeen. Kerroin toiveeni siitä lähinäöstä.

Minä, joka aina katson aikoja ja lasken ihmisiä, en nyt yhtään osaa sanoa, kauanko leikkaus kesti. Kaksi ihmistä siinä kuitenkin minun lisäkseni oli, sen tiedän. Hoitaja pesi silmän alueen ja laittoi suojakankaan. Lääkärin puudutus saattoi vähän sattua tai sitten ei. En muista. Olin etukäteen miettinyt, miten saan pidettyä silmäni paikallaan. Siitä ei olisi tarvinnut huolehtia. Tuijotin vain lääkärin ohjeen mukaan valopisteitä. Samentunut mykiö vaihdettiin keinomykiöön. Nyt minulla on kropassani polvieni koboltti-kromin lisäksi muutakin vierasta. Ai niin ja suussa vielä hampaissa lisää vierasta..

Ei muuta kuin kiitoksien kera taas odotushuoneeseen. Hoitajan luona sain sitten hoito-ohjeet sekä suullisesti, että kirjallisesti. Olin tiennyt, että rasitus- ja saunomiskielto tulee. Ikäväkseni sain myös uintikiellon. Ei kiva näin suvella mökkeillessä. Mutta pahempaakin voisi olla. Autoa en saanut ajaa viikkoon. Taisin päivän verran siitä luistaa. Kaikki rajoitukset ovat kestäneet kaksi viikkoa.

Kysyin mahdollisesta silmälapusta yöksi. Niitä ei nykyään kuulemma enää käytetä. Ilmeisesti luotetaan, että kukaan ei yöllä vahingossa unissaan silmää hiero. Sain kuitenkin kokeiluun muovisen lätyskän silmän päälle teipillä laitettavaksi. Kokeilin kerran. En tuntenut tarvitsevani. Tuntui oudolta.

Kortisoni- antibioottitippoja joudun tiputtamaan neljä kertaa päivässä kuukauden ajan, lisäksi kosteustippoja. Heti vajaan viikon päästä mökille mennessä muistin, että antibioottitipat ovat edelleen kotona jääkaapissa. Onneksi Virtain kaupungin apteekki oli auki ja reseptillä sai vielä toisen tippapullon. Huh huh!

Sen verran taisin olla leikkauksesta päästäni sekaisin, että unohdin takkini Valkeakoskelle. Söhläsin vielä siitä puhelinviestittelyssäni. Saattoi johtua siitäkin, että kaihileikkaus, niin turvallinen kuin onkin, minua jännitti. Mies ei ollut ihan intoa piukassa, kun sai takkia lähteä vielä erikseen hakemaan.

Kirkastuiko maailma, kysyi muutamakin ihminen. Niin kuulemma usein käy. Sellaista muutosta en huomannut. Saattaa olla, että hyvä vasen silmäni on koko ajan auttanut minua värinäkemisessäkin.

Voi että on ihana tunne, kun saatan taas lukea kuin vettä vaan! Ja mikä ihmeellistä! Kaukonäkökin tuntuu olevan piirun verran entistä parempi. Lasejahan en ole juurikaan käyttänyt. Konsertissa, teatterissa kyllä. Ja autolla ajossa. Jos muistan.

Kaikki on siis hyvin. Nyt ehkä sitten jään vain odottelemaan jälkikaihin kasvamista. Senkin saa netin mukaan 10-20 % leikatuista. Siitä selviää sitten laseroinnilla.

Aina on syytä kiittää kun siihen on aihetta.

Kiitos siis Valkeakoski, hoitaja, leikkauksessa avustanut hoitaja ja silmätautien erikoislääkäri Hanna-Mari Mäkelä. Hän oli paitsi mukava, ilmeisen taitava! Ja tottakai. Kiitos armas aviohenkilöni kuskailusta ja esimerkiksi mökillä tarvitsemieni 10 litran vesisankojen kantamisesta näinä toipumisviikkoina.

Tänään tulee 2 viikkoa rajoituksia täyteen. Joudun nyt ihan itse kaiken kantamaan ja nostamaan ja muuta vastaavaa tekemään. Salillekin palaamaan. Hyvä niin.

Eräs kaunis päivä aviohenkilö esittelee kahdellakymmenellä eurolla ostamaansa kirjasta. Siihen on valikoitu 16 tamperelaista ravintolaa, jotka tarjoavat räätälöidyn edun, kun kirjaa näyttää tilausta tehdessä. Useimmiten, lähes aina, kahden ruokailijan samanhintainen tai huokeampi annos on ilmainen.

Ei huono diili, ajattelen. Vierähtää siinä kuitenkin tovi, ennen kuin saamme aikaiseksi käyttää etuja. Nyt kun olemme kolmessa ravintolassa käyneet, olemme saaneet jo pelkkää tuloa. Maksettu raha on jo jonkin aikaa sitten kuitattu.

Mukavin juttu on tässä se, että nämä ruokapaikat ovat lähes kaikki sellaisia, joissa emme ole aikaisemmin käyneet.

Aloha Ramen Tuomiokirkonkadulla on ravintola, ”joka yhdistelee luovasti japanilaisia ja havaijilaisia makuja.”  Sinne siis. On lounasaika, joten tilaamme lounaslistalta. Mies tilaa japanilasen possu- ramen-keiton. Minä en ramenia halua. Olen kerran toisessa ravintolassa sitä syönyt broilerilla, enkä tykästynyt.

Minä tilaan jotain, jonka nimeä en enää muista. Siinä on maustettua tofua, suolakurkkua, riisiä, salaattia ja taisi olla vielä jotakin muuta. Onpa maukasta!

Tosin selvittelen, mistä annoksen ruoasta mahtaa tulla polttavaa tunnetta suuhuni. No, tietysti se on chili, jota en kestä lempeässäkään muodossa. Nyt se on sekoitettu ananaspaloihin. Mies niitä kipostani vähän nokkii.

Otan palan painikkeeksi japanilaisen oluen. Ihan vaan paikan henkeen sopivana ja kun kuskikin on paikalla. Kun en muutenkaan ole oluen ystävä, niin ei ole ihme, etten tähänkään ihastu. Mutta toki se veden ohella juoduksi tulee.

Ruoan päälle on samaan hintaa tarjolla vielä kahvi.

Hyvä kokemus! Annokset ovat hyvänmakuisia, astiat ja annokset kauniita eikä ruokaa tarvitse odotella. Vielä meidän täytyisi opetella puikkojen käyttö, että olisimme niin kuin moni muu ruokailija. Onhan sitä opeteltu, mutta eivät sormet tahdo kunnolla ymmärtää oikein asettua.

Toinen yhtä hyvä kokemus meillä on ollut kiinalaisessa ravintola Noodle Labissa Sammonkadulla. Tilaamme listalta. Ensin on noutosalaattipöytä. Taaskaan, valitan, en pannut ylös ruokiemme nimiä. Hyviä ne olivat. Erityisesti pidän siitä, että ruoka on hyvin maustettu. Näin on täälläkin. Ruokia ei myöskään tarvinnut odotella. Annos oli vain niin iso, että en jaksanut sitä syödä kokonaan. Kun valittelin sitä, ystävällinen tarjoilija ehdotti, että veisin sen lopun rasiassa kotiin. Näin tehtiin. Sain hyvän aterian siitä vielä seuraavana päivänä.

Kolmas ruokailukohteemme ei ole meille mitenkään uusi. Tai, no ehkä paikka on uusi, mutta ruoka ei. Tammelantorin Tapolan vaunun sisätiloissa syömme mustat makkarat puolukkahillolla. Ahneelle meinaa tulla ikävä loppu. Otamme nimittäin niin isot annokset, että on työ ja tuska saada kaikki alas. Näitä ei nyt kehtaa roskiin heittää. Ei ruokahävikkiä. Musta makkara on aina hyvää, jos siitä pitää. Syömisen lomassa saamme kuulla vieressä olevan pöydän miesten juttelevan toisen tosi menestyvästä yrityksestä. Pois lähtiessämme aviohenkilöni kysyy heiltä uteliaana, mistähän yrityksestä on kyse. Saamme sen kuulla. Kumpikaan emme kuitenkaan muista sitä hetkeä kauempaa.

Onpa mielenkiintoinen juttu tämä kirjanen ruokaetuineen. Vielä meillä on monta paikkaa testaamatta. Sen teemme varmasti. Ja mielellämme.

Kun kuuntelen tätä Kodin kynttilät laulua ja muita Harmony Sistersin aikoinaan esitttämiä lauluja, niin palaan mielessäni jonnekin, jonnekin kauas. Tulee levollinen ja turvallinen olo.  Tuttuja lauluja elämän varrelta, vaikka yhtyeen perustamisen aikoihin 1930- luvulla en ollut vielä lähelläkään tätä maailmaa.

Nämä tunnelmat tarjoaa meille tänä kesänä Pyynikin kesäteatterissa Harmony Sisters musiikkinäytelmä. En voi muuta kuin kiitellä miten erinomaiset laulajat on löydetty Valtosen sisaruksiksi ja miten hyvin heidän äänensä sopivat yhteen. Miten nautittavasti he laulavatkaan! Haku onkin kuulemma tehty täsmähaulla: on otettu yhteyttä sopivantuntuisiin laulajiin ja laulatettu heitä eri kokoonpanoilla.

Valtosen sisarukset syntyivät kahden vuoden välein. Vera 1914, Maire 1916 ja Raija 1918. Veraa (mezzosopraano) esittää näytelmässä Nomi Enckell, Mairea (altto) Anna-Sofia Tuominen, Raijaa (sopraano) Matleena Junttanen. He laulavat livenä, mutta muu musiikki tulee nauhalta. Niina Alitalo on sovittanut ja harjoittanut musiikin sekä säveltänyt kohtausmusiikin.

Näytelmässä sisarukset nähdään myös lapsina laulamassa. Netissä ohjelmasta näkyy, että lapsilla on kaksoismiehitys. Ketkä heistä esiintyivät ennakkonäytöksessä, en pysty sanomaan.

Sisarusten isä kuoli varhain ja äiti (Anna-Maija Tuokko) muutti lapsineen Kotkaan oman äitinsä lähelle. He molemmat kuuluivat Pelastusarmeijaan, lauloivat ja soittivat siellä. Myöhemmin perhe muutti Helsinkiin. Siskokset opettelivat laulamista jäljitellen elokuvien tähtiä. Ensimmäinen esiintyminen oli Pelastusarmeijan juhlissa, jonne tytöt ohjaaja Horilan tietojen mukaan melkein tunkivat itsensä esiintymään. Loppu onkin sitten historiaa, voisi taas kerran sanoa. He saivat tukijoita ja opettajia, esimerkiksi George de Godzinskyn, ja pääsivät levyttämään. Yleisradio teki heistä koko kansan tutut.

Äiti kulkee kaiken aikaa lastensa mukana, konkreettisesti tai kuvaannollisesti. Hän ompelee vaatteita ja lohduttaa surussa. Kuitenkin minulle tulee tunne, että Anna-Maija Tuokko äitinä ei kuitenkaan ole tunkeilevaa tyyppiä, vaan antaa tyttöjen tehdä omia erehdyksiäänkin. Lavalla Tuokko, näyttelijänä aina osaava, on havaintojeni mukaan kaiken aikaa ja edistää tarinaa kerronnallaan.

Koska Harmony Sisters oli esiintyvä yhtye, he tarvitsivat aina uusia vaatteita. Ulla-Maija Peltola on suunnitellut näytelmään kauniita, ajankohdan pukuja. Riina Vänttinen puolestaan on suunnitellut kampaukset, peruukit ja maskeeraukset.

Ohjaaja Olka Horila on paitsi ohjannut näytelmän, myös sovittanut käsikirjoituksen Elina Snickerin näytelmien pohjalta. Horila on Riihimäen teatterin ja Aleksanterin teatterin taiteellinen johtaja. Itselleni hänen työnsä ovat vieraita, mutta tästä ohjauksesta en voi kuin antaa kiitoksia.

Sota-aikaan yhtye kävi pariinkin otteeseen esiintymässä natsi-Saksassa. Siitä toki tuli Suomessa myös moitteita. Kotirintamalla oli esiintymisiä asemiesilloissa, sotasairaaloissa ja Päämajan viihdytyskiertueella. Näytelmässäkään emme voi siksi välttyä sotakohtauksilta.

Nuoria miehiä parveili ymmärrettävästi nuorten naisten ympärillä. Jokainen heistä avioitui, ainakin Maire sai lapsenkin. Avioliittoihin tuli ymmärrettävästi ristiriitoja, kun Harmony Sistersin esiintymiset vaikeuttivat yhteiseloa. Jossakin vaiheessa tuli muutto Ruotsiin, jossa sielläkin levytettiin. Viimeinen levytys oli 1956.

Näytelmässä tarvitaan toki näiden niminäyttelijöiden lisäksi myös muita: on kyläläisiä, on sotilaita, saksalaisiakin. Kun käsiohjelmaa ennakkonäytöksessä ei ole, tunnistan porukasta vain Petra Aholan. Yksi hänen rooleistaan on hersyvän hyvä synnyttänyt nainen sairaalassa.

Jos lapsena tytöillä oli erimielisyyksiin ratkaisu: jos kaksi on samaa mieltä, se on. Tämä näytti olevan käytössä myöhemminkin. Ristiriidoilta ei kuitenkaan vältytty. Horilan tietojen mukaan välit menivät lopulta niin huonoiksi, että he saattoivat matkustaa samassa junassa eri vaunuissa. Välit katkesivat lopulta kokonaan ja kukin heistä eli yksinäisen vanhuuden. Maire kuoli 1995, Raija ja Vera 1997, kukin heistä noin 80-vuotiaana.

Näytelmän alkupuolella on riemukasta ja ansaittua juhlintaa laulumenestyksestä ja iloa monien miesten huomiosta, ihan niin kuin nuorille naisille kuuluukin. Sitten tulee keskinäisiä riitoja ja avioeroa ja surua lapsen kuolemasta. Vaikka Horila ei ole näytelmään tuonutkaan mukaan sisarusten välien katkeamista ja yksinäistä vanhuutta, niin mahtaako sekin välittyä näytelmän lopulla? Niin tai näin, itse lähden katsomosta jotenkin surumielisin tunnelmin. Taitaa olla kyse elämän realiteettien tajuamisesta. Mikään menestys ja/tai mammona ei takaa meille kenellekään ongelmatonta elämää.

Lopun tunnelmani ei tarkoita sitä, ettenkö kovasti nauttinut näytelmästä. Laulut soivat päässäni edelleen. Jos minulle jää jostakin näytelmästä ajatuksia, vaikka surullismielisiäkin, se kertoo vain näytelmän vaikuuttavuudesta.

Mene siis ihmeessä katsomaan ja nauttimaan!

Kuvat Pyynikin kesäteatteri/ Katri Dahlström

Filharmonian syksyn ohjelmistosta oli esittelytilaisuus Tampere-talossa eilen illalla. Virityn tulevaan esittelyyn ennen alkua kuullessani takanani istuvan kahden naisen keskustelua. He juttelevat  Filharmonian esittämän Wagnerin Ring- konserttiversion kokemuksista. Kapellimestarina oli Pietari Inkinen ja esitys oli tässä toukokuussa. Naiset kehuvat esitystä upeaksi. Siinä ja siinä, että en käänny ja yhdy heidän ihasteluunsa. Esitys oli minustakin todella vaikuttava.

Trumpetisti Tamás Mészáros avaa tilaisuuden Antonio Vivaldin Aarialla, säestäjänään pianisti Ville Hautakangas.

Äänessä ovat sen jälkeen pääasiassa intendentti Eija Oravuo ja ylikapellimestari Matthew Halls.

Poimin runsaasta tarjonnasta joitakin tapahtumia.

Kausi alkaa elokuussa Sorsapuiston Puistokonsertilla oopperateemoin. Tenori Tuomas Katajala on siellä solistina. Konsertti on ilmainen ja upea käden ojennus kaupunkilaisille. Yhteistyötä tekee Tampereen Energia Tampere-talon ja Filharmonian kanssa.  Puistokonsertit vetävät sään salliessa paljon yleisöä. Olen siellä minäkin joitakin kertoja ollut. Viime vuonna boikotoin tapahtumaa. Kyllästyin nimittäin siihen, että isot piknikseurueet pitävät sellaista mökää koko ajan, että musiikki jää täysin paitsioon. Voi toki olla niinkin, että olen asemoinut itseni pahasti vääriin paikkoihin. Ehkä voin antaa tilaisuudelle vielä mahdollisuuden. Ehkä.

Tampere-talossa kauden avaus alkaa 3.9. Matthew Hallsin kapellimestaroimalla Kullervolla. Teos ei ole hänelle outo. Viimeisimmäksi hän on johtanut Kullervon Tallinnassa. Solistit Johanna Rusanen- Kartano ja Ville Rusanen ovat itselleni iso vetonaula itse teoksen lisäksi. Jos oikein muistan, Matthew Halls kehottaa soittajia ottamaan mallia ihmisäänestä.

Suuresti ihailemani sopraano Marjukka Tepponen on solistina syyskuun Tulilintu-esityksessä, jossa kuulemme myös musiikkia maailman ensiesityksenä..

Tampereen Valoviikkojen aikaan 23.10 esitetään jossakin kosken rannalla säveltäjä Minna Leinosen pienoisoopperan kantaesitys Naisen ääni. Mukana on Tampereen ooppera ja oopperan kuoro sekä sopraano Tuuli Takala. Orkesteriosuudet ovat äänitettyjä, onhan jo lokakuun kylmät. Tämäkin esitys on kaikille ilmainen. Uskonpa, että se on mielenkiintoinen kokemus.

Koko perheelle, alkaen yli 4-vuotiaista on tarjolla kolme varttia kestävä konsertti Avain hukassa. Kapellimestarina, kitaristina ja laulajana on Marzi Nyman, kertojana Hanna Vahtikari. Konsertti perustuu Finlandia-palkittuun  Sanna Manderin lastenkirjaan. Olen aivan innoissani! Tyttären pikkuinen voi päästä mukaan! Lapsekas mielenikin odottaa tätä ilolla! Nyt ensin hankin ja luen kirjan kirjastosta.

Tsekin kansallisbaletti yhdessä Filharmonian kanssa esittää marraskuussa Tsaikovskin Pähkinänsärkijä – Joulutarinan. Esityksiä on peräti kolme.

Joulu tulee Waltteri Torikan laulujen myötä joulukuussa.

Monille Santtu-Matias Rouvalin ihailijoille joulun tuo vasta vuoden viimeinen Rouvalin johtama Filharmonia- konsertti viulisti Alena Baevan kanssa. Näitäkin on kaksi samanlaista esitystä.

Voi voi! Tarjollahan on vaikka mitä, kuten esitteestä voit lukea. Edellä on vain muutama pläjäys. Esitteestäkin puuttuu 80- vuotiasta oopperaa juhlistava Oopperan gaala Karita Mattilan, Tommi Hakalan ja Mikko Franckin kanssa. Kyllä meitä hemmotellaan! Ei siis muuta kuin lippuja varaamaan. Voin vinkata, että aviohenkilö kävi jo lippukaupoilla.

Tilaisuuden lopuksi kuulemme vielä Aleksi Mäkimattilan käyrätorven soittoa säestäjänään Ville Hautakangas pianolla.

Mennäkö katsomaan Museokeskus Vapriikkiin Jalkapallon MM-kisoja kautta aikojen vai Tampereen taidemuseoon näyttelyyn Encore! Klassikoita ja nykytaidetta kokoelmista?

Tätä pohtii tyttären poikani, joka on tullut vieraaksemme pariksi päiväksi. Kummanko siis nuorimies, aikoinaan intomielisesti jalkapalloa pelannut, valitsee?

Lähdemme Tampereen taidemuseoon. Kolmessa kerroksessa on taidetta tarjolla. Kävijöitä on, joskin maltillisesti. Nuorimies ei ole siellä koskaan ennen käynyt, minäkin viimeksi joitakin vuosia sitten.

Tässäpä muutamia esimerkkejä teoksista.

Kyllä se vain niin on, että vanhat, tunnetut nimet ja taiteet puhuttelevat. Akseli Gallen-Kallelan Kalevala-aiheiset teokset ovat tuttuja.

Kun en ole kummoinenkaan taiteen tuntija, Gallen-Kallelan asetelmat yllättävät. Kumpikaan emme tunnustaudu ylipäänsä asetelmien ihailijoiksi, mutta etenkin Gallen- Kallelan teoksessa Pelargonia parvekkeella on jotain viehättävää. Hämärästi muistan sitä jossakin aiemmin katselleenikin.

Akseli Gallen-Kallelan pojalta Kaius Jorma Gallen-Kallelalta on teos Tuonelan joella. Seuralaiseni pohtii, miksi ihmiset ovat alasti. Minulla on siitä hatara käsitys, jonka vielä kotona varmistan netistä. Kun Tuonelaan lähdetään, riisutaan kaikki tämän maailman asiat, vaatteita myöten. Tuonelaan mennään puhtaasti omana itsenään.

Pekka Halosen työssä alastomat tytöt eivät ole Tuonelaan menossa, iloitsevat vain rannalla.

Kovin erilainen työ on Halosen Viljapelto.

Maria Wiikiltä ja Amelie Lundahlilta on viehättäviä lapsiteoksia

Istuva poika Helene Schjerfbeckiltä jatkaa lapsiteemaa. Pelkkä taiteilijan nimi tuo mieleeni hänestä kertovan teatteriesityksen Tampereen Työväen Teatterissa. Johan oli taitava ja nautittava katseltava!

Miten hellyttävä onkaan tämä Emil Danielssonin ilmeisesti iän ja elämän raskauden uuvuttama Vanha vaimo!

Munsterhjelmin Kalastaja- teoksessa huomioni kiinnittyy veden pintaan, jossa näkyvät pienimmätkin väreet ja pisarat. Pieni kuvani tässä ei tee työlle täyttä oikeutta.

Simbergiltä on useampi kuolemateemaan liittyvä teos, monia ennestään tuttuja. Näitä nimenomaisia töitä, Syksy ja Kuolema luistelee, olen nähnyt harvoin, jos koskaan. Kuolema luistelee on ainakin ensi kertaa silmieni edessä.

Tove Janssonilta töitä olen nähnyt enemmänkin Hamissa, Helsingin taidemuseossa. Täällä Simbergin kuolemakuvien vastineeksi Janssonin työssä Syntymäpäivä juhlitaan elämää.

Näyttelyssä on mukana Männikön Sodankylä, joka ymmärtääkseni on valokuva, vaikka en tiedäkään, mitä kromogeeninen värivedos tarkoittakaan. Jotain hyvin lumoavaa kuvassa on.

Aleksis Kiven patsaan pienoismalli on erittäin tutun näköinen. Pääni puhki kuitenkin mietin, missä se oikea Väinö Aaltosen tekemä patsas onkaan. No, tietenkin Laikun edustalla, puistossa.

Eero Järnefeltin Marjastajat tuo mieleeni lapsuuteni mustikkareissut, joita tehtiin koko perheen voimin. Siinähän tuossa taulussa meitä on osa neljästä sisaruksesta ja olisiko isä kuvassa mukana? Äiti on voinut mennä jo vanhimman tyttären kanssa kuvan ulkopuolelle etsimään parempia mustikkamaita

Alimman kerroksen näyttelytilaan mennessä totean, että täällä on muitakin. No juu. On toki, mutta ei kuitenkaan eläviä ihmisiä, kuten ensin arvelen. Liisa Hietasen työ Juha-Matti ja Jenny on niin huolella ja taitavasti tehty, että ihan uskoin siinä istuvan elävän isän ja tytön. Tekstiiliveistos näyttäisi olevan kudottua/virkattua lankaa? Jopa kännykkä on siten tehty.

Vaikka toisella katsomalla olen tajunnut isän ja tytön olevan taideteos, salin toisella reunalla olevaa Mattia pidän taas ensin kaveriaan odottavana miehenä. Jo on taitavaa ja luovaa työtä Liisa Hietaselta! Matin kassissakin olevat tavarat ovat tektiilitöitä, vilkaisen.

Alakerrassa puhuttelee myös Marja Kurrin työ Bad.

Olipa mukava taidemuseoreissu! Kiitos tyttären poika! Kun olemme näin henkisen puolemme saaneet täällä tyydytettyä, menemme kroppaamme  tyydyttämään Siipiweikkoihin. Nappiin menee sekin!

Ylin, mediakuva on Maria Stereon Näkymä II, posliini- ja keramiikkaesineet puulle.

Näyttely on auki vielä 14.6.26 asti. Sen jälkeen Taidemuseo meneekin kiinni neljäksi vuodeksi peruskorjauksen ja laajennuksen takia.

Lähden vähän pitkin hampain teatteriin. Katson alkuviikosta allakkaani ja totean: Tuo teatterikin on tuossa, voi voi!. Nyt en kyllä viitsisi mennä.

Eipä kulu kuin hetki näytelmän alusta, jos sitäkään, kun olen jo ihan sadun lumoissa. Miten ihana lavastus (Peter Ahlqvist)! Miten upeat puvut (Pirjo Liiri-Majava)! Mitkä värit! Olen ihan ällikällä, millä tekniikoilla voidaan saada ihminen muuttumaan toiseksi vain pienen ”pilvihöyryn” sisällä! Näyttää niin uskomattomalta minun lapsenomaisiin silmiini! Osansa tuohon kauneuteen varmaankin on muun muassa videosunnittelija Toni Haarasella ja valosuunnittelija Eero Auvisella, luulen. Erityisesti illuusioiden suunnittelija Joni Pakasella lienee sormensa pelissä.

Musikaali on sovitettu Walt Disneyn elokuvan pohjalta. Se puolestaan perustuu ranskalaisen kirjailijan Leprince de Beaumontin satuun. Ja ilmeisesti tämänkin pohjalla on vielä perinteinen kansansatu.

Juonen peruskuvio lyhykäisesti ja mutkat oikoen on seuraava. Kylmäkiskoisesti köyhän mummon ruusukauppaan suhtautuva prinssi noidutaan hirviöksi. Hän voi palata ihmiseksi vasta, jos joku häneen rakastuu ennen kuin ruusun viimeinenkin terälehti tippuu.

Erinomaisista musikaaliohjaustöistään paljon mainetta ja kunniaa ansaitusti saanut Samuli Harjanne on tämänkin teoksen ohjannut.

Tyttönen Belle (Yasmine Yamajako) asuu keksijä-isänsä ( Mika Honkanen) kanssa pienessä mökissä. Isä eksyy metsään ja joutuu Hirviön (Matti Leino) linnassa vangiksi. Belle lähtee etsimään isäänsä ja tarjoaa itseään vangiksi, jos isä vapautetaan. Näin tapahtuu.

Prinssin lisäksi hovin muutakin väkeä on noiduttu joksikin muuksi. Hekin jännittävät, riittääkö aika taian perumiseen. He myös yrittävät neuvoa Hirviötä Bellen kohtelussa, ”Ole kuin herrasmies!”. Heidän ansiostaan esitykseen tulee mukaan myös huumoria.

Miten kauniita ovatkaan tanssikohtaukset! Aah ja aah!

Sadussa täytyy aina luonnollisesti olla joku pahis. Tässä sadussa se on öykkärimäinen ja vastenmielinen Gaston (Jonas Saari), joka yrittää väkisin saada omakseen Bellen. Hän luulee kaikkien, etenkin Bellen, haluavan hänen vaimokseen. Muita ihastuneita naisia hänellä on kyllä ympärillään. Gaston lähtee kyläläisten kanssa surmaamaan Hirviötä. Hirviön ja Gaston välille syntyy tappelu, jonka tuiskeissa Gaston tippuu kalliolta, jonnekin. Paha saa siis palkkansa.

Synkässä metsässä jokaista kulkijaa vaanivat sudet. Voi että, miten hellyttäviä, noin niin kuin katsomosta katsoen, ne sudet karvoineen ja kiiluvine silmineen ovatkaan.

Lopulta ruusussa on jäljellä vain yksi terälehti. Kiire tulee!

Onneksi Bellen ja Hirviön välit lämpenevät vähitellen. He kokevat molemmat olevansa hyljeksittyjä, Hirviö tietysti ulkomuotonsa vuoksi ja Belle kotikylässään lukuintonsa vuoksi. Viime hetkillä Belle tunnustaa rakastavansa hirviötä. Ja Tsumm! Tapahtuu ihmeellinen muodon muutos siinä silmieni edessä, hirviöstä sukeutuu ihana prinssi. En käsitä tätä tekniikkaa. Ei minun toki tarvitsekaan, saan vain nauttia.

Koska kyseessä on musikaali, tarvitaan myös orkesteri. Sitä johtaa lattian alla kapellimestari Marko Hilpo ja 2. kapellimestari Tony Sikström. Musiikin Disneyn musikaaliin on säveltänyt Alan Menken, sanat ovat Howard Ashmanin ja Tim Ricen. Käsikirjoitus on Linda Woolverton.

Laulajat selviytyvät loistokkaasti lauluistaan. Erityiskiitos täytyy antaa Bellenä laulavalle Yasmine Yamajakolle. Hän paitsi laulaa hyvin, kantaa määrällisesti isoimman vastuun lauluista.

Musikaalia on esitetty viime vuoden lokakuusta lähtien aina täydelle salille Tampereen Työväen Teatterin isolla näyttämöllä. Esityksiä on vielä kevään aikana 19. Jokainen esitys näyttää olevan kuitenkin loppuun varattu. Meitä satuihin uskovia näyttää olevan todella paljon! Halulliset voivat kuitenkin peruutuspaikkoja kytätä netistä.

Koreografia Jari Saarelainen

Äänisuunnittelu Lauri Malin

Laulujen käännös Hanna Kaila

Tekstin käännös Reita Lounatvuori

Naamiointi Emmi Puukka, muun muassa Hirviön hahmo

Ohjaajan assistentti Henri Sarajärvi

Esityksen kuvat Tampereen Työväen Teatteri/Kari Sunnari

Tampereen Viinikan kaupunginosassa avattiin kolmisen viikkoa sitten Nekalan Kulttuurikeskus. Silloin siellä oli vaikka mitä happeninkiä. Monet tututkin ovat siellä käyneet pyörimässä. Kun me asumme tässä muutaman kilometrin päässä, emme pitäneet tutustumisella niin kiirettä. Ei tarvinnut lähteä tunkemaan. Itse rakennus on ainakin komea.

Nyt alkuviikosta mentiin ihan asiaksemme sinne Ravintola Nekalabiin lounaalle. Väkeä ei ollut tungokseen asti. Hyvä siis niin. Ravintola on aika kodikas. Tila on entinen koulun ruokala.

Seinällä on kaunis taideteos. Kyseessä on kuvataiteilija Giannetta Portan johdolla työpajassa tehty yhteisötaideteos. Se on tehty Viinikkafestareilla 2024 ja kuvaa Nekalan ja Viinikan tulevaisuutta kulttuurikaupunginosana.

Lounaslista on vaatimaton, joskin laajempi kuin tämä yksi sivu. Mies taitaa syödä jonkun burgerin, minä muistaakseni toastin.

Kun kerran paikalla olemme, tutustumme taloon isomminkin kierrellen. Vuonna 1930 valmistunut talo on aikaisemmin toiminut Nekalan kouluna. Sisäilmaongelmien takia koululaiset siirrettiin muualle. Eipä aikaakaan, kun rakennus korjattiin ja kulttuuri astui sisään. Nykyään siinä toimii Nekalan kirjasto, Tampereen seudun työväenopisto ja Nekalab.

Nekalab on luovan työn yhteisö. Yli sata luovien alojen ammattilaista on saanut sieltä työtilat 44 huoneesta. Nekalabia operoi Livelaboratorio Tampere Oy, sanoo netti. Mitä ikinä se nyt sitten mahtaa tarkoittakaan.

Ovia pitkien käytävien varrella on useassa kerroksessa. Työtiloja, arvelen. Satunnaista kulkijaa lukuunottamatta käytävät ovat tyhjät. Voihan sitä ovien takana toki olla vaikka mikä työn tohina.

Yhdellä käytävällä on tauluja ja kyltti Myyntinäyttely. Se taitaa varmaan kuitenkin vasta olla tulossa. Tarpeelliset tiedot puuttuvat. Kuvan taulujen tekijää/tekijöitä en siis tiedä. Pahoittelen. Näyttelyitä ja tapahtumia talossa tullaankin järjestämään.

Juhlasaliin mahtuu monia tapahtumia ja paljon ihmisiä. On näyttämökin. Koulun peruja.

Nekalan kirjasto on samassa paikassa kuin ennen väistötiloihin siirtoa, talon päässä. Onhan sitä sinnekin kurkistettava. Aikoinaan olen sitä jonkin verran käyttänytkin. Myös talon muinainen hammashoitola tuli takavuosina tutuksi.

Näinpä. Kulttuurin kehto on katsastettu. Tällä erää. Tietoa tapahtumista löytää sivulta http://www.nekalab.fi