Enpä olisi uskonut, että Seilin saaren mielisairaalan naisista kertovasta teatteriesityksestä päällimmäiseksi tunteeksi itselleni jää surullisen kaunis rakkaustarina.
Näin kuitenkin pääsi minulle käymään Turun Kaupunginteatterissa.
Sofia (Sonja Pajunoja) ja Johannes (Petrus Kähkönen) kohtaavat ja elävät lyhyen romanssin. Sofia on paennut ei-toivottuja häitään ja yrittänyt selvitä yksin jotenkuten. Parille tulee ero, kun Sofia viedään Seiliin. Ikiaikainen tosikko minussa tosin miettii, oliko tai olisiko mikään heidän myöhemmässä tarinassaan voinut oikeasti edes osittain toteutua. Olen käynyt saarella ja lukenut aiheesta useamman kirjan. Mistä minä silti mitään tiedän.
Musikaali on esitetty vuonna 2014 radiosta tuttujen hittien kanssa. Nyt on tehty siitä uusi versio. Satu Rasila ja Mikko Kousi ovat kirjoittaneet tekstin ja laulujen sanat. Säveltäjänä on Jussi Vahvaselkä.
Rasila ja Kousi kertovat käsiohjelmassa perehtyneensä monin eri tavoin Seilin historiaan ja tapahtumiin
Päähenkilönä on Sofia. Hänen vientinsä saarelle veneellä arkkulautojen kanssa on äärimmäisen kauniisi toteutettu. Muutenkin näyttämökuvat ja tapahtumat ovat pääsääntöisesti silmiä hivelevän kauniita. Kiitokset siis menevät ohjaaja Mikko Koukin lisäksi koreografi Reija Wäreelle, lavastussuunnittelija Teemu Loikkaselle ja pukusuunnittelija Elina Vättölle. Varmaankin valosuunnittelija Jarmo Eskolla on myös näppinsä tässä kauneuden pelissä.
Pyrosuunnittelija Tero Aaltoa voin varmaankin ”kiittää” yhdestä ihmisen palamisjutusta. Se järkytti minua niin, että paasasin siitä väliajalla pöytäseurueelleni. Uskalsin epäillä, että noin kauheaa ainakaan ei ole voinut Seilissä tapahtua. Huomionarvoista lienee, että muut eivät olleet kohtauksesta järkyttyneet.
Näytelmässä seurataan niin Sofian kuin muiden naisten elämää saarella. On keskinäistä salaisuuksien jakamista ja työn tekoa.
Kirjeitäkin saa lähettää, mikäli lääkäri Alvar (Mika Kujala)näkee tarpeelliseksi laittaa ne eteenpäin luettuaan ne ensin.
Kuri on kova. Pakkopaita ei ole tuntematon.
Arkkulautoja ei Sofia ehdi saarella tarvita. Loppukohtauksessa vanha Sofia lähtee/joutuu lähtemään saarelta. Oikeassa elämässäkin Seilin mielisairaala tyhjennettiin 1962. Sofia kohtaa lähtiessään vielä kerran, merkillisellä tavalla, menneisyytensä. Tämäkin kaunis kohtaus on vielä verkkokalvoillani ja mielessäni. Kampaus- ja maskeerausuunnittelu on Jasmin Oran ansiosta niin hyvin toteutettu, että kesti hetken, että tajusin näyttämöllä olevan vanhentuneen Sofian.
Summa summarum. Hyvin toteutettu ja kauniisti kuvattu tarina, osin mielikuvituksellisen kauniin kuvin. Taidolla lauletut laulut kantavat tarinaa.
”Jotta emme unohtaisi näitä naisia.” (Satu Rasila)
Käsiohjelman kansi on niin kaunis, että harvoin näkee. Sisällä on paljon asiaa.
Kuvat Otto-Ville Väätäinen/ Turun Kaupunginteatteri
Vastaa