Anjakaarina

Tänään sataa, sataa ja aina vaan sataa. 

No, satakoon. Vettäkin maa tarvitsee.

Mielikuvissani voin palata nautittavaan mökkiviikkooni, jolta palasin toissapäivänä.

Meitä on ainakin kahdenlaisia ihmisiä: meitä mökkeilyyn hurahtaneita tai sitten ei. Kuulun ensin mainittuihin.

Enkä nyt tarkoita mökillä mitään omakotitaloa kaikilla teknisillä hienouksilla ja telkkarilla. En. Minulle mökki eroaa kotona olevasta omakotitalosta siinä mielessä, että se on alkeellisempi. Alkeellisesta alkeellisin meidänkään mökkimme ei toki ole. On sähköt ja takkojen lisäksi sähkölämmitys. Puut takkaan ja saunaan on kannettava, astiat tiskattava ja saunakin lämpiää puilla. Tiskaus on minun hommani. Olen melkein jonkun vieraankin suututtanut, joka olisi halunnut tiskata enkä antanut. Astioiden kuivaajan paikka on kyllä aina vapaa. Vesikin tulee ja menee, kun sen jaksaa kantaa pihassa olevasta vesipisteestä, niin ylös mökille kuin alas saunalle. Ulkona olevien Huussin ja Hyyskän lisäksi on sähköllä toimiva vessa. Kesällä sitä ei yleensä käytä kukaan. Ai, eikö ole edes telkkaria? Ei ole, enkä usko, että meidän aikanamme tuleekaan.

Pienemmässä talviasuttavassa mökissä on jatkuva ylläpitolämmitys. Talvella kännykällä voi lämmön nostaa ennakkoon haluamalleen tasolle. Jos jotain, niin tätä pidän luksuksena. Miten suloista onkaan, kun pakkasesta pääsee sisään lämpimään eikä tarvitse odotella tilan lämpenemistä.

Vanhempani ostivat tontin ja rakensivat mökin, kun olin muistaakseni yhdeksänvuotias. Heidän toivomuksestaan ostimme sen heiltä, kun he eivät enää jaksaneet sitä pitää. Talviasuttava pieni mökki on meidän rakentamamme. Edesmennyt sisareni aina minua kiusasi sanomalla, että sinunhan piti vain puuvaja rakennuttaa. Totta turisi.

Tällä viikolla järvemme vesi oli jatkuvasti 21-25 astetta eli siis hyvin lämmintä. Uiminen onkin mökillä mieluisin harrastukseni. Joka kesä testaan vieläkö pystyn uimaan kilometrin yhteen mittaan ilman pohjakosketusta. Kyllä.  Onnistuu. Totuuden nimissä on todettava, että kilometrin uimiseen käyttämäni aika on vuosi vuodelta lisääntynyt. Koskaan en ole ollut pikauimari. Tyylini on mallia ”mummouinti”. Tekniikasta ei tietoakaan. Joku viisashan sen on sanonut, että matka ei tapa vaan vauhti. Ihana älykelloni tässä yhtenä päivänä ilmoitti kuntoikäni olevan 10 vuotta vähemmän kuin biologinen ikäni. Oli totta tai ei, en valita.

Siihen nähden, että olen niin innokas uimaan mökkijärvellämme, voi ihmetellä, että talvisin en käy uimahallissa juuri koskaan. Pelkään, että saan syödä siellä jonkun varpaita ja/tai joku taklaa tällaisen mummouimarin. Sitä paitsi, uimahallissa ei ole sitä kaikkea kaunista, jota näen ja kuulen järvessä. Aurinko paistaa (tai sitten ei), tuuli suhisee rannan puissa, uikku saattaa sukellella vastarannalla ja sorsapoikue uida melko lähellekin. Tällä viikolla saman lahden rannalla olevilla mökeillä oli vähän ihmisiä, ääniä ja meteliä ei edes nimeksi asti. Ihanan Leenan ohjaama tehokas lämminvesijumppa talvisin on asia erikseen.

Tänä vuonnakin ajattelin, että rupean soutamaan kuntoilumielessä. Olenko ruvennut? En. Mies uistelee ja pysymme aika hyvin haukiruoissa. Jalompaa kalaa ei ole näkynyt.

Saunan uusi pohjiaan myöden viime kesänä Ruotsalaisen Ari. Osaava tekijämies. On hyvä ja kaunis. Helteillä sitä emme viitsi usein lämmittää, muuten tietysti joka ilta.

Kuntoliikuntaa varten minulla on mökilläkin kävelysauvat, joilla saatan kävellä vaikkapa parin kilometrin päässä olevalle kodalle ja panna nimeni kirjoihin. Viime viikon hienot säät eivät siihen innostaneet.

Jos olen mökillä yksin tai aviohenkiilön kanssa, aamupäivän suurin päätöksentekoni on, juonko ensin aamukahvin vai uinko ensin kilometrin. Tärkeää on tarkkailla, milloin aurinko paistaa ulkoterassilla juuri siihen tuoliin, jossa aamupalan yleensä syön. Ulkona aamupalan syön kotona Tampereellakin, jos sää sen sallii. Tässä kohtaa käytäntöni yhtyvät.

Tämä vuosi näyttää olevan hyvä mustikkavuosi. Mökkimme ympäriltä saa hyvänä vuonna useammatkin piirakkamarjat. Aviohenkilö noukkii niitä pakkaseen sankokaupalla lähimetsistä. Työnjakomme mukaan minä perkaan ne.

Mökin lähellä on ahomansikoita. Näitä ihanan makeita. Poimin niitä itse lapsena, molemmat tyttäreni ovat niitä poimineet ja Esikoisen lapset. Nyt Kuopuksen kolmevuotias tuo niitä mukissaan. Ihana perinne.

Kantarelli on meidän lempisienemme. Tai yksi niistä. Ja kuinka ollakaan, kantarelleja kasvaa puolen hehtaarin mökkitontillamme, tänä vuonna taas paljon. Löytyy niitä hyvinä vuosina lähimetsistäkin. Useamman sienisoossin olen jo tehnytkin.

Sienisoossin kanssa sopivat oman maan perunat. Tammelan torilla myyjä sanoi keväällä Annabelle- siemenperunoita häneltä ostaessani: Ne ovat sitten syötäviä kahdeksan viikon päästä. Laitoin tämän korvani taakse. Näin tapahtui. Potut kasvavat lannan avulla, jota ostamme maanviljelijöiltä. On se niin hienoa, kun niillä on sellaiset vehkeet traktoreissaan, joilla he levittävät lannan tasaisesti pellolle. Muistan senkin ajan, kun saimme lantakasan, jota sitten talikalla levittelimme. Onnistui sekin. Miehen mukaan potut ovat minun projektini, hän ostaisi ne kaupasta. Onneksi hän kuitenkin kanssani istuttaa ne ja usein multaakin. Tänä kesänä multauksen akka-auralla tekivät Kuopus ja Avovävy. Syksyllä pottujen ylös kaivuu kipeyttää minun kroppaani, mies on samaan aikaan puolukassa. Ja tiedät jo, kuka ne puolukat perkaa.

Ilman ihania ympärivuotisia naapureitamme, Marjattaa ja Eloa, emme kaikesta selviäisi. Elo käy syksyisin kyntämässä pienen peltomme ja keväisin äestämässä. Ankaran harjoittelun myötä opin, milloin kyse on äestämisestä, milloin kyntämisestä. Talvisin Elo auraa tarvittaessa lyhyen mökkitiemme.

Aviohenkilö laittaa aina ryytimaatakin. Salaatti on minusta tärkein. Pavuista pidämme kumpikin ja sokeriherneet maistuvat ainakin miehelle ja Kuopuksen pikkutytölle. Toinen ryytimaa miehellä on kotona.

Viinimarjapuskia on monia, mutta ne eivät tuota mitään. Eivät senkään jälkeen, kun siskonlikka Lotan kanssa ne uusittiin. Kaksi omenapuuta innostuu aina välillä omenoiden tuottamisesta. Hyvänmakuisia ovat. Kotona puita on monta enemmän. Tänä vuonna omenat ovat meillä vähissä.

Huomasin pitkästä aikaa ruskoliljan portaiden vieressä. Kuopuksen mukaan se on aina siinä ollutkin. Se vei mieleni lapsuuden kotini pihaan. Muun muassa ruskoliljoja oli pihatien vieressä. Sieltä äiti on niitä varmaan mökille tuonutkin. Tuttu oli kasvi, mutta nimen jouduin kuitenkin hakemaan Lens-äpin avulla.

Linnunpönttöjä olemme puihin laittaneet vaikka kuinka paljon. Aina niissä joissakin alkukesästä näkyy liikettä ja viserrystä. Kirjosieppo ainakin usein pesii. Käen kukuntaa olen kaivannut tänä kesänä. Yleensä ne ovat alkukesästä kukkuneet ihan hervottomasti. Nyt olen kuullut vain vaivaisesti yhden kukunnan. Mies väittää kuullensa niitä metsäretkillään.

Iloksemme Kuopuksen perhe on nyt jo tänä kesänä kahteen otteeseen käynyt kanssamme mökkeilemässä. Ei ole ollut kesässä parempaa aamua, kuin se, kun kolmevuotias tulee herättämään minut puoli seitsemän, hyppää sänkyyni ja rutistaa melkein rusinaksi.  

Kentän reunalla on paitsi keinu, leikkimökki ja hiekkalaatikko. Muistini ei kerro, milloin leikkimökki on siihen pykätty. Todennäköisesti isäni teki sen Esikoistani varten, jonka kanssa paljon mökillä olimme.

Tämän riippukeinun toin Equadorista yli 20 vuotta sitten. En vain ymmärrä, miten minulla on voinut olla matkalaukussa vapaata tilaa tälle. Nykyään ei ainakaan olisi. Mutta hyvä että oli. Tämä on kaikkien suosikki.

Tämän kesän erikoisuus, ainakin toistaiseksi on ollut, että hyttysiä ei ole nimeksikään. Jokunen paarma on kyllä patteja tuottanut. Mies ei ole saanut mukaansa metsästä edes hirvikärpäsiä. No jaa. Kaikkia vielä ehtii tulla.

”Kell’ onni on, se onnen kätkeköön”, sanoo runo. Senkin uhalla olen oikein sydämeni pohjasta tässä muistellut mökkeilyä ja ihania viime päiviä siellä!