Totta puhuen epäilin, miten Pirkko Saision yli 700 sivua käsittävä teos Passio voisi toimia Tampereen Työväen Teatterin näyttämöllä.
Vielä tässä vaiheessa, astuessani tervasoihtujen välistä Salmelaisen näyttämölle ensi-iltaan, olin vähän epävarma, kuinka tässä käy. Tulenko samasta ovesta pettyneenä takaisin.
Vähänpä tiesin. Nyt tiedän, että Lija Fischerin dramatisoima ja ohjaama näytelmä Passio toimii upeasti.
Passionsa lukeneet tietävät etukäteen, että romaanissa liikutaan 1400-luvulta 1950- luvulle. Tapahtumapaikkojakin on kahdeksan alkaen Firenzestä ja päättyen Helsinkiin.
Tapahtumat kytkeytyvät tämän timanttejakin sisältävän kultakorun ympärille. Se annetaan toiselle tai se tai osia siitä varastetaan. Se muuntuu tai sitä muutetaan matkan varrella.
Ajan ja tapahtumien kulun seuraamista helpottaa se, että näyttämöllä uuteen kohtaukseen siirryttäessä päähenkilö ilmoittaa, kuka on ja että on kyse hänen tarinastaan kertoen myös paikan ja ajankohdan. Minusta tämä on ohjaajalta loistava keksintö pitää pakka kasassa katsojankin päässä.
Ihailen Ilja Fischerin kykyä nostaa kirjasta esille olennaisia asioita ja tarvittaessa kytkeä tapahtumia toisiinsa. Näytelmä on pääosin uskollinen romaanille. Silmääni ja korvaani pisti vain yksi kohtaus. Näytelmässä epäsovinnaisesti rakastuneet menivät sänkykamariin, ilmeisesti tietyssä tarkoituksessa. Muistini mukaan Saisio kuvasi heidän keskinäistä rakkauttaan hienovaraisemmin. Muistikuvani voi tietysti olla mitä vain.
Voi että, miten lapsenmieleni iloitsi ihanista ja koristeellisista puvuista ylhäisön päällä. Vähän kuin olisin välillä päässyt mukaan prinsessaleikkiin tahi keisarinnaleikkiin. Miehillä ne tietysti olivat vähemmän koristeellisia. Kiitos pukusuunnittelija Iida Ukkola.
Kaikissa kohtauksissa puvut eivät voi olla upeat. Stalinin ajan vankileirillä eli ojennusleirillä Solovetskin luostarisaarella on hyvä, jos säilyttää henkensä.
Pekka Korpiniityn suunnittelema lavastus niukkuudestaan huolimatta viehätti minua kovin. Vaikka se ei ollut runsasta se ei ollut tavanomaista, vaan mielikuvituksellista. Talotkin olivat niin kovin uskottavia.
Näyttelijöiden suoritukset ovat kautta linjan erinomaisen nautittavia. Siksipä en lähde nostamaan sieltä ketään ylitse muiden. Ihailin, jälleen kerran, miten näyttelijät pystyvät ottamaan uskottavasti haltuun erilaisia rooleja samassa näytelmässä. Fyysistä kuntoa vaativat tavanomaisen näyttelemisen lisäksi (johon saattoi siihenkin kuulua rajua itkemistä, huutamista ja hakkaamista) juoksemiset ja rajut tanssimiset.
Näytelmässä oli monia Saision kirjoittamia hienoja ajatelmia. Muistan pari niistä, jotka muistan varmaankin vähän sinne päin: Kohtalo antaa sysäyksen. Ihminen itse valitsee hyvän tai pahan. Toinen mieleeni jäänyt on: Elämä on merkillinen matka. Sen tajuaa vasta lopussa.
Passio sanana tarkoittaa voimakasta tunnetta, intohimoa tai kristillisessä perinteessä Jeesuksen kärsimyskertomusta. Mikä voisi olla tämän näytelmän sanoma, opetus? Päällisin puolin katsottuna sen voisi ajatella olevan timanttien, kullan ja rahan himo. Sen avulla saatettiin kuitenkin hakea jotain itselle tärkeää, merkityksellistä: ihmeitä tekevä ikoni tai vaikka paluu Helsinkiin. Aina ei kuitenkaan niissäkään käynyt kuten haaveiltiin. Ehkä tärkeämpänä monessa kohtauksessa, kaikista ristiriidoista huolimatta, minusta nousi vahvana toisesta välittäminen ja rakkaus. Jokainen varmasti näkee omalla laillaan näytelmän sanoman.
Eino Salmelaisen salista poistuessani takana kävelevä nainen sanoo seuralaiselleen: Siinä oli yllättävän paljon huumoria, vaikka oli vakavia aiheita. Pitäisi varmaan lukea se romaani.
Romaanin lukeneena kiinnitin samaan huomiota. Ehkä joitakin huumorilisäyksiä olisin poistanutkin. Mutta olkoot ja menkööt. Kokonaisuus oli kuitenkin niin valloittava ja mukaansatempaava.
Pirkko Saision vuonna 2021 ilmestynyt ja kaunokirjallisuuden Finlandiaehdokkaanakin ollut romaani Passio on saanut arvoisensa kantaesityksen näyttämöllä.
Näytelmän kuvat Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri
Kutsuvieraslippu ensi-iltaan Tampereen Työväen Teatterilta
Vastaa