Voi heitä. Voi meitä. Voi meitä ihmisiä.
Elli Salon kirjoittama, Minna Leinon dramatisoima ja Riikka Oksasen ohjaama Muistopäivä- teatteriesitys vieraili Tampereen teatteripäivillä elokuun alussa.
Koko talven on mielessäni ollut mennä Muistopäivää Hesaan katsomaan. Menemättä jäi. Mutta nyt se oli täällä Tampereella. Eli miten se meneekään: ellei Mohamed tule vuoren luo, niin vuori tulee Muhamedin luo. Vaikka onnekseni en kuitenkaan ole Muhamed.
Näytelmässä eletään 1930-lukua. Nyt jo tiedämme, että Stalinin vainoissa kuoli silloin paljon myös suomalaisia.
Teatteriesityksen Heimo (Miika Toiviainen), hänen siskonsa (Maija Salo), punaleski (Annika Poijärvi), äiti (Pirjo Lonka) ja hänen tyttärensä (Inke Koskinen) eivät ole tulevasta tuhosta tienneet. Äiti ja tytär lähtevät pakolaisveneeseen perheen isän perään. Äidillä on myös pieni vauva. Ei ole kuitenkaan kauan, sotilaat vievät sen. Minne, sitä ei kerrota. Ihmiset lähtevät Suomen suuresta köyhyydestä hyvässä uskossa hakemaan työtä, leipää ja parempaa elämää Neuvostoliitosta.
Veneen omistava (Rasmus Slätis) ei tainnut olla sen viisaampi. Rahan hän kyllä tuntee ja arvoesineet, joilla rahan puutteessa voi maksaa matkansa. Veneen kuljettamiseen tarvitaan apuri, joksi lähtee perheenisä (Geoffrey Eristan).
Voisi ajatella, että tuohon aikaan Neuvostoliittoon loikkasivat vain tulenpalavat kommunistit. Tässä porukassa on kuitenkin ainoastaan Heimo, joka uskoo olevansa matkalla ihanneyhteiskuntaansa. Jotensakin järkyttävää on, että hänellä usko ihannemaahan näyttää säilyvän loppuun asti. Pääseehän hän mukaan kommunistiseen järjestelmään jonakin pitkällisen ketjun vihoviimeisenä henkilönä titteleineen. Uskossaan ihminen saattaa pysyä vahvana.
Tulokkaita ällistyttää, kun vastaanotto ei olekaan ratkiriemukasta. Jatkossa elämä ei ainakaan paremmaksi muutu. Maahan tulleita muutetaan vähän väliä paikasta toiseen. Samantapaisena säilyvät vain kurjat majoitusolot, olemattoman huono ruoka sekä täit ja luteet.
Välillä tilaa on niukasti häkeissä. Niillä ihmisiä siirrettiin paikasta toiseen, näin ymmärsin.
Eri tilanteissa pakolaisten pitää muodostaa jonoja. Silloin ideologian sisäistänyt Heimo aina isoon ääneen kuuluttaa: askel oikeaan tai askel vasempaan, niin tulee ammutuksi.
En voinut olla ihmettelemättä näiden pakolaisten sitkeyttä ja toivoa pysyä hengissä. Jonkinlaista toisista välittämistä ja yhteisöllisyyttäkin olin näkevinäni. Toisaalta tuollaisissa äärimmäisissä oloissa voi olla, että kaikki voimat menevät hengissä pysymiseen. Toisaalta, rakkaussuhdekin porukassa syntyy.
Koska tiedän, että pelastuneitakin näistä vainoista on, en voi muuta kuin kummastella ihmisen sitkeyttä.
Alusta asti esitykseen kuuluu Eva Louhivuoren ja Ilkka Tolosen soittama ja laulama musiikki. Keskityn niin tiiviisti näytelmän tapahtumiin, että musiikin merkitys jää itselläni taka-alalle.
Lopetuksessa sytytetään lavalle kynttilöitä, Stalinin teloittamien uhrien muistoksi, olen ymmärtävinäni. Stalinin uhreina arvellaan kuolleen 20 000-30 000 suomalaista. Hengissä selvisi 1500-2500.
Kynttilöiden eteen, lavan reunaan tulevat näyttelijät kiittämään.
Seuralaiseni viestittelee vielä seuraavana päivänä kiitoksensa ja toteaa: Pisti miettimään. Taidatkos sen paremmin sanoa.
Elli Salo on kirjoittanut näytelmän yhteistyössä Kansallisarkiston Suomalaiset Venäjällä 1917-1964 tutkimushankkeen kanssa.
Näytelmän kuvat Kansallisteatteri/ Janne Kasama
PS. 1. Tampereen idänsuhteiden museo Nootissa on tarinaa ja kuvia suomalaisten kohtaloista Stalinin aikana
2. Muutama vuosi sitten olin Hämeenlinnan teatterissa katsomassa samanaiheista näytelmää Tulisiipi
Jätä kommentti