Anjakaarina

Kävelen Hollannin Utrichtissä kanaalin kauniita rantoja ihaillen. Olen ihan niin kuin turisti konsanaan: kännykkäkamera on vähän väliä käsissäni kuvaamista varten. Siinäpä se, olisikin ollut kaiken aikaa eikä vähän väliä kädessäni. Mutta ei! Laitan sen aina välillä takkini taskuun. Taskut ovat syvät ja välillä jopa kopeloin niitä.

Jossain vaiheessa tunnen, että kännykkätaskussa ei ole enää samaa painoa kuin ennen. Ei ole, ei! Kännykkä on poissa. Varkaan käydessä taskullani en tuntenut mitään, en edes pientä hipaisua. Menen seuralaisteni luo ja katson vielä taskut ja pienen laukkuni. Kävelen takaisin viimeiseen kuvauspaikkaani. No, eihän se känny tietty maassa ole. Ellen olisi asiasta niin surullinen ja vihainen, voisin ihailla taskuvarkaan ammattitaitoa.

Täytyy tosin sanoa, että aika kovapäinen minä olen. Nimittäin joitakin vuosia sitten Lontoossa taskustani varastettiin kamera. Olimme juuri päässeet koneesta ja seisoimme juna-asemalla. Tasku tyhjeni huomaamattani. Fiksumpi olisi tuosta jo oppinut, että ei säilytä taskussa muuta kuin likaista nenäliinaa.

Vielä enemmän sätin itseäni, koska luulen tietäväni, kuka varas oli. Nimittäin jonkin aikaa aikaisemmin tunsin takanani jonkun olevan liian lähellä ja käännyin. Ruskeassa nahkatakissa ja mustassa maskissa oleva, nuorehko mies ohitti minut ihan vierestä. Pyysin tytärtäni tarkistamaan, että laukusta ei ole mitään viety. Ei ollut. Näin saman miehen myöhemmin jonkun kaverin kanssa nojailevan kanaalin kaiteeseen lähellä kuvauspaikkaani. Viimeistään silloin minun olisi pitänyt kätkeä tai suorastaan laittaa kettingillä kiinni kaikki arvotavarani. Teenkö niin? En. Ajattelen vain, että ihmiset nyt kulkevat vähän samoja reittejä.

Varotoimina kännykkä lukitaan etänä. Soitan pankkiini, joka poistaa pankkimobiilin käyttömahdollisuuden. Eipä siinä juuri muuta voi tehdä. Sinne menivät muun muassa kaikki ystävieni nimet ja yhteystiedot. Myöhemmin illalla tytär yrittää etsiä kännykkäni sijaintia netin kautta, ei löydy.

Kännykän varastaminen tuottaa yllättäviäkin hankaluuksia.

Ajattelen monesti, että tuosta tai tuosta haluan ottaa kuvan. Saahan sitä haluta. Kuvausvehjettä ei vaan ole. Jostain syystä edes Utrichtissä ennen varkautta ottamani kuvat eivät ole menneet pilveen. Harmittaa. Onneksi niin Hollannissa kuin Brysselissä on mukanani sukulaisia, joilta saan ja olen saanut valokuvia.

On sovittu, että kotiin Tampereelle tultuani, aviohenkilö hakee minut junalta. Soitan hänelle Brysselistä ja kerron, että jos en tule sillä sovitulla junalla, en ole siihen ehtinyt koneelta. Tarkista vr: n sivuilta seuraava juna ja tule sitten taas sitä vastaan, opastan. On outo tunne, kun en pysty matkalta tarvittaessa tai huvikseni ottamaan yhteyttä.

Kotiin tultuani yritän lähettää rahaa ulkomaille. Ei onnistu. Rahan siirto varmistetaan lähettämällä viesti puhelimeeni, johon minun täytyy reagoida. Se siitä lähettämisestä sitten.

Aktiivisuusrannekkeeni on yhä edelleen Belgian ajassa. Koska se on kytköksissä kännykkääni, kellon aika ei muutu automaattisesti, kuten yleensä. Olen siis elämässäni kaiken aikaa tunnin jäljessä. En osaa asialle mitään tehdä. Täytynee mennä taas jostakin apua anelemaan.

Enpähän voi muuta kuin ihmetellä, miten riippuvaisiksi olen ja olemme tulleet kännykästä. Minäkin olen sentään elänyt lapsuuteni, nuoruuteni ja pitkän pätkän aikuisuuttani ilman kännykkää. Toki silloin oli lankapuhelimia. Mutta tähän on tultu.

Sanotaan, että kaikilla pilvillä on hopeareunus. Jos nyt oikein optimistiseksi yritän heittäytyä, niin olen ostanut/joutunut ostamaan uuden puhelimen. Entistä ehompi se on tietenkin. Sitä vaan välillä mietin, missä ja miten edellisen kännykkäni matka on jatkunut vai onko se jo kanaalin pohjalla.

Kun ovet Sorsapuistosaliin avataan, huokaisen ihastuksesta! Täälläkin on pehmeän lämmintä sinertävää maisemaa. Mie tykkään! Käteeni olen saanut valkoisen rannekkeen. Siihen on ladattuna kaksi juomaa nautittavaksi.

Heti sisään mennessä sirkustaiteilijat esiintyvät salin yhdellä seinustalla. He jatkavat uupumatta esiintymistään koko illan. Jossain vaiheessa kyllä kerrotaan, mistä nämä esiintyjät ovat, mutta koska se on ihan oudon tuntuinen nimi, en muista sitä. Pahoittelen, pahoittelen!

Aamupäivän Pääseminaarin juontajat, näyttelijäopiskelijat Vilma Hartikainen ja Vincent Kinnunen jatkavat hommiaan täälläkin. Panen merkille, että Vilma on vaihtanut ylleen valkoisen, iltaan sopivan puseron.

Rehtori Keijo Hämäläinen toivottaa meidät tännekin tervetulleiksi. Tervetuliaismaljan kohotus. Ja- tadam! Ykskaks jokaisen rannekkeeseen syttyy valo! Lapsen mieleni menee ihan sykkyrälle. Vautsi vau, mikä taikatemppu!

Bileet on tarkoitettu pääasiassa seisoen vietettäväksi. Reunamilla on onneksi joitakin pöytiä. Ystäväni suuntaa haukan nopeudella yhden pöydän luo. Hän on jo ennakkoon sanonut, että ei kyllä jaksa seisoa.

Tilassa on useampia, erilaisia ruokatoreja. Käymme vuorotellen hakemassa maistajaisia tai jopa oikeita annoksia. Sen aikaa pöytämme vapaana olevaan tuoliin on aina jo monia kyselijöitä. Monikaan ei ole kovin innostunut tuntitolkulla seisomaan ja siten syömään ja juomaan. Väki rupeaakin vähenemään iltayhdeksäään mennessä.

Näyttelijäopiskelijoiden ryhmä laulaa ymmärtääkseni itse tehdyn laulun opiskelustaan, näyttelijän työstä. Heiltä se sujuu.

Livemusisointiakin on. Muun ajan joistain kaiuttimista tulee koko ajan musiikkia. Seinäjoelta tullut Helinä kyselee, eikö täällä tanssita? Ei minun tietääkseni, vastaan. Mutta. Kuinka ollakaan, kun Helinä käy jollakin hankintareissulla, hän sieltä palattuaan kertoo, että siellä muutamia tanssii. Mennäänkö tanssimaan, hän kysyy. Tottakai mennään. Meitä on ehkä 10-12 veivaajaa, naisia, kuinkas muuten.

Johtuneeko tästä myöhäissyntyisestä tanssi-innostamme, että Helinä juuri ja juuri ehtii Seinäjoen junaan. Eipä olisi ehtinytkään, ellei Arja olisi ymmärtänyt häntä asemalle heittää autollaan. Minä soitan aviohenkilöni minut hakemaan.

Kiitos ihanaisesta seurasta pöytäseuralaiseni Arja, Tuija ja Helinä! Ilman teitä minulla olisi voinut olla jopa tylsää, tai ainakin vähemmän kivaa!

Kiitos armas entinen opinahjoni Tampereen yliopisto päivän järjestämisestä ja kustantamisesta! Toivottavasti eivät menneet viimeisetkin siemenperunat meidän juhliemme kustantamiseen!

Kun minut johonkin bileisiin kutsutaan, niin minähän menen hypyn kengässä. Ellei nimittäin ole todellista estettä. Koko päivä lauantaina 8.11.25 oli yhtä juhlaa. Alumnipäivä eli entisten opiskelijoiden päivä alkoi Tampere-talossa aamukahvilla ja suolapalalla. Tutustuin siellä heti Seinäjokiseen Helinään, joka oli Kuortaneelta kotoisin. Meillä Etelä-Pohojalaasilla  synkkasi heti niin hyvin, että kuljimme juhlassa lähes koko ajan ”käsi kädessä”.

Isossa salissa oli kahden tunnin Pääseminaari. Saliin mennessä pehmeä, sininen sävy loi heti mukavaa tunnelmaa. Juontajina toimivat näyttelijäopiskelijat Vilma Hartikainen ja Vincent Kinnunen. Meitä oli paikalla noin 1500 alumnia.

Rehtori Keijo Hämäläinen itseoikeutetusti aloitti tervetuliaispuheella. Hän muistutti, että yliopisto on monialainen. Teknillinen korkeakoulu ja yliopisto yhdistyivät kuusi vuotta sitten.

Tapahtuman keynote- eli pääpuhuja oli komissaari Henna Virkkunen. Hän kertoi olevansa ehkä ainuita ei-alumneja salissa. Hän oli kyllä hakenut 1990-luvulla Tampereen yliopistoon, mutta hän ei ollut päässyt. Arvoitukseski jäi, mihin hänet oli sitten huolittu. Ilmeisen hyvin hän on pärjännyt ilman tämän yliopiston oppejakin.  Ihmekö tuo, kun hänkin on Alavudelta kotoisin.

Virkkusen puhe liikkui paljon tekoälyn maailmassa, sen mahdollisuuksissa ja kehittämisessä. EU on tärkeä yhteisö, joka pyrkii säätelemään tekoälyn käyttöä. Virkkunen näki tekoälyllä mahdollisuuksia monilla aloilla. Hän korosti koulutuksen tärkeyttä tekoälyn käyttöön.

Paneelissa Digitaalinen valta ja geopolitiikka keskustelivat Suomen Saksan-suurlähettiläs Kai Sauer, Teknologiteollisuus ry:n hallituksen puheenjohtaja Ville Voipio ja Tampereen yliopiston apulaisprofessori Rinna Kullaa, joka toimi myös keskustelun moderoijana eli keskustelun johdattelijana. Yksi mielenkiintoisimmista kysymyksistä oli: johtaako politiikka teknologiaa vai teknologia politiikkaa. Sauerin mukaan politiikka johtaa, Voipion mukaan molemmat. Kullaan näkemystä en muista. Voipio osoittautui historiansa tuntevaksi. Kullaakin, joka on historian professori, naureskeli välillä, että kuka se tässä sen alan asiantuntija onkaan. Huumoria oli muutenkin keskusteluissa kivasti. Voipion mukaan yliopiston tehtävä on opettaa oppimaan tulevaisuudessakin tarvittavia taitoja. Ihan jees näkemys.  Allekirjoitan. Tiedä sitten, opinko itse sitä yliopisto-opinnoissani.

Paneelissa Hyvinvoiva ja menestyvä Suomi panelisteina olivat Kelan pääjohtaja Lasse Lehtonen, professori Juho Saari sekä professori ja teknologiajohtaja Heli Skottman. Moderoijana oli Tampereen yliopiston politiikan tutkimuksen yksikön päällikkö Elina Kestilä-Kekkonen. Juho Saari esitti kolme kohtaa onnellisuuteen: 1. Niukkuuden säätely eli elämä ei saa olla liian niukkaa 2. Riittävä arvostus yhteiskunnassa 3. Yhteisöllisyys. Yksinäisyys on helpoin tapa olla onneton, sanoi hän.

Panelistit hyväksyivät keskusteluissaan yhteenvedonomaisesti tärkeiksi yhteisöllisyyden, koulutuksen ja yksinäisyyden ehkäisyn. Eipä näitä vastaan kannata inttää, en minä ainakaan. Keskusteluissa tuli esiin monia mielenkiintoisia näkökulmia, mutta kuka niitä kaikkia nyt jaksaa muistaa.

Päivä jatkui Tampere-talon Pääseminaarin jälkeen kolmella kampuksella kunkin mielenkiinnon mukaan. Opiskelijat olivat Tamperetalon aulassa lappujen kanssa neuvomassa busseille, jotka veivät Kaupin ja Hervannan kampuksille. Me Keskustakampuksille menijät jouduimme ihan omin jaloin kävelemään muutama sata metriä. Nykyistä Keskustakampusta nimitettiin opiskeluaikanani Päätaloksi. Niin ne paikkojen nimetkin  muuttuvat yliopiston laajentuessa vuosikymmenten saatossa.

Ruokailu kuului ohjelmaan. Tarjolla oli kasvispastaa. Pöytäseurakseni osui yksi minua selkeästi aikaisemmin valmistunut naisoletettu ja toinen minua tuoreempi valmistunut.

Alumnitarinat olivat niin suosittuja, että paikalle ehtiessämme olisimme saaneet vain ovensuussa seisoskelijan paikan. Kiitos ei. Tiede Nyt-puheenvuoroja kävin välillä kuuntelemassa. Paneelit vetivät minua eniten täällä iltapäivän ohjelmissakin.

Ukraina vuonna 2025: Sodan kasvot ja kohtaaminen todellisuudessa sekä informaatiosodankäynnin kansainvälisessä peilissä. Alkujuontajana oli Jukka Virtala ja moderoijana tässäkin Ukrainan ja globaalihistorian apulaisprofessori Rinna Kullaa. Hän on monet kerrat ollut Kiovan yliopistossa opettamassa. Kuvien avulla hän kertoi, miten hälytyksen tullessa opetus ja opiskelu jatkuu pommisuojassa. Opiskelijat ovat kuulemma hyvin motivoituneita. Keskustelijana oli myös Ylen ulkomaan toimittaja Hanna Visala, joka on monituiset kerrat vieraillut Ukrainassa. Hänellä oli hyvin omakohtaisia ja konkreettisia tietoja elämästä sodan keskellä. Myös hänellä oli kuvia näytettävänä. Sodasta huolimatta ihmisten elämä jatkuu niin hyvin kuin se mahdollista on. Kolmas keskustelija oli valtio-opin dosentti ja vanhempi tutkija Niina Meriläinen. Paneelissa sain paljon mielenkiintoista lisätietoa ukrainalaisten elämästä. Tuntuikin, että puoli tuntia oli liian lyhyt aika tälle ajankohtaiselle aiheelle.

Ajan vähyys vaivasi myös Ikääntyvä yhteiskuntamme paneelia. Yliopistotutkija Jari Pirhonen johdatteli keskustelua. Mukana oli sosiaalipolitiikan yliopistolehtori Lina Van Aerschot, gerontologian professori Anu Siren ja sosiaali- ja terveyspalveluiden apulaisprofessori Minna Zechner. Asiassa ei minusta ehditty alkua pitemmälle ja osaksi asiat olivat jo ennestään tuttuja. Muistisairaus on lisääntynyt ja lisääntyy, työuraa pitäisi pidentää, 65-75-vuotiaat naiset pyörittävät yhteiskuntaa järjestöissä ja kulttuuripalveluissa. Tiedetty, nähty ja koettu. Itsekin kuulun niin sanottuihin Helmikanoihin eli ikääntyneisiin vanhempiin naisiin, jotka ovat kulttuurin suurkuluttajia. Van Aerschot kertoi tilastosta, jonka mukaan 80 % kaikista ikääntyneiden hoivasta on omaisten tekemää. Palvelujärjestelmä kuitenkin tekee raskaat työt. Tätäpä en ole tiennyt.

Hauska oli Pirhosen loppukysymys panelisteille: Jos olisit yhden päivän 90- vuotias, mitä tekisit? Zechner yrittäisi puhaltaa kerralla 90 kynttilää. Siren tekisi kiivaasti muistiinpanoja, miltä elämä 90-vuotiaana näyttää. Hieman epävarma olen Van Aerschotin vastauksesta, mahtoiko hän laskea mäkeä kiikkustuolissa?  Ainakin siitäkin puhuttiin.

Kello 17 mennessä asiapitoinen ja todella mielenkiintoinen ohjelma oli taputeltuna.

Illalla kello 18-22 oli Yhteinen iltaohjelma Tampere-Talon Sorsapuistosalissa. Sinne oli mahtunut 1000 ensiksi ilmoittautunutta mukaan.

Kerron Sorsapuistosalin hauskasta illanvietosta seuraavassa postauksessani.

Tervetuloa lukemaan postauksiani tällä uudella alustalla nimeltään ankakaarina.com!
Noin 12 vuotta sitten kirjoitin pari vuotta blogia kolmattaikaa.blogspot.com. Sitten ET-lehdestä minua pyydettiin verkkosivuille lukijabloggariksi. Siellä kirjoittelin 10 vuotta, viimeiset vuodet nimimerkillä anjakaarina. Koska lehden blogialustaa ollaan lopettelemassa, jouduin siirtymään muualle eli tänne.

Kirjoitan kolmatta ikää elävän naisen elämästä, jolla on monenlaisia harrastuksia, puoliso, kaksi tytärtä ja neljä lapsenlasta. Olen siis ilokseni Mummelikin.

Kirjoittamani aiheet vaihtelevat paljon, kulloisista kokemuksista johtuen. Esimerkiksi erilaisista kulttuurikokemuksistani kirjoitan usein, kuten nyt lauantain 18.10.25 oopperasta Helsingin Musiikkitalossa.