Anjakaarina

Giuseppe Verdin ooppera Don Carlos tarjoaa kaikkea sitä. mitä oopperan tuleekin tarjota: loistoa, visuaalisuutta, valtataisteluita, rakkautta ja petoksia. Giuseppi Verdi teki oopperan ensin ranskaksi, mutta hänen vuonna 1884 italiaksi sovittamansa versio on suositumpi. Sen kuulemme myös Tampereella. Henkilöt liittyvät löyhästi todellisiin tapahtumiin Espanjassa ja kuningashuoneessa. Tapahtumat sijoittuvat 1560-luvulle.

Ooppera alkaa Kaarle V:n hautajaisista. Kuninkaaksi on hänen jälkeensä nousemassa Filip, jota esittää Mika Kares. Hän tarvitsee vaimon, johon sopiva on nuori Elisabeth de Valois Marjukka Tepposen esittämänä.

Liitto on Filipin aikaisemman avioliiton pojalle, Espanjan prinssi Don Carlosille, jota Tigran Hakobyan esittää, suuri suru. Elisabeth ja Don Carlos olivat rakastuneet aikaisemmin Ranskassa. Armenialainen tenori Tigran Hakobyan tuo komealla äänellään ja olemuksellaan vahvasti ilmi tunteensa. Ohjaaja Tuomas Parkkiselta on heti alussa hauska jippo, että Don Carlos katselee suruissaan heidän tallentamiaan nauhoja/videoita tai vastaavia yhteisestä kuhertelusta. Voi että, miten ihanaa heillä yhdessä on ollutkaan.

No, se oli silloin ja nyt on nyt. Kruunajaiset toimitetaan

Carlosin paras ystävä kreivi Rodrico kehottaa Carlosia lähtemään pelastamaan kurjissa oloissa olevaa kansaa Flanderissa. Sinne asti tässä oopperan kiemuroissa Carlos ei kuitenkaan pääse. Arttu Kataja Rodrigona on jo aikaisemmilta vuosilta tuttu. Laulu sujuu häneltä totutusti hyvin. Joissakin kohdissa orkesteri kuitenkin jyrää hetkeksi hänen äänensä.

Nuoret rakastavaiset tapaavat myöhemmin arkiseen ja ehkäpä modernin välittömään tapaan museon vessan ovella. Sieltä Filip löytää vaimonsa ja epäilyksen siemenet vaimon uskottomuudesta on luotu. Nähdään jopa miten Filip vetää rajun näköisesti Elisabetin pöydältä. Huh!

Hovineito prinsessa Ebolina Maria Turunen juonittelee, kuinkas muuten, ja kärsii sydänsuruista, mutta laulaa aivan upeasti!

Visuaalisen ihana on iltakuva puistossa. Tämän hämyisen valaistuksen lienee suunnitellut valosuunnittelija Ville Syrjä. Carlos luulee puistossa tapaavansa Elisabetin, mutta paikalla onkin Ebolina. Ihan sivujuonteena kerrottuna, tässä on hauska katsoa, miten lavasteet tuodaan paikalle ja miten ne sitten samanaikaisesti viedään pois. Puistossa istuu myös koira tai tarkemmin koiraa esittävä hahmo. Ihana yksityiskohta tämäkin! Lavastus on Juho Lindströmin käsialaa. Vähemmän on paljon.

Lauluthan ovat tietysti oopperan tärkein juttu. Tässä Don Carloksessa on aivan mestariluokan laulajia, kuten jo edelläkin olen kertonut.

Mika Kareksen mahtava basso suorastaan jylisee Filippinä! Vaikuttava on esimerkiksi hänen aariansa yksinäisyydestään kuninkaana. Tällaista odotinkin. Muistini uumenissa on edelleen hänen upean upea työnsä viime vuonna Paavo Ruotsalaisena.

Elisabetin jäähyväisaaria on Marjukka Tepposelta sydämeen käypä. Hänenkin loistavaan osaamiseensa luotan. En unohda koskaan esimerkiksi hänen Juliaansa Romeossa ja Juliassa Savonlinnan Oopperajuhlilla. Yhteisaaria Don Carlosin, Tigran Hakobyan kanssa on vakuuttava.

Kuningas Filipissä on kyllä hyvin nykyaikana tutun tuntuisia ajatuksia, kuten Rauha tulee vain veren vuodatuksella ja Muu on haihattelua. Tältähän se nykymaailmassa näyttää. Kirkon ja kuninkaan välinen valtataistelu oli todellisuutta Espanjassa tuohon aikaan. Suurinkvisiittorina laulaa komeasti basso Petri Lindroos.

Tanssijat Leo Ikhilor, Selma Kauppinen, Ilona Karppelin, Vincent Kinnunen, Meri Kunttu, Suvi Salmi tuovat väriä ja kuvittavat tapahtumia.

Tampereen Oopperan kuoro on mahtavassa iskussa! Kapellimestarina on Heikki Liimola. Tampere Filharmoniaa johtaa Giancarlo Andretta.

Esityksen loistokkaista puvuista saamme kiittää pukusuunnittelija Tuomas Lampista.

Ohjaaja Tuomas Parkkinen on tehnyt erilaisia, hauskoja jippoja esitykseen. Miekkailun jälkeen esimerkiksi otetaan oluet jääkaapista, kuninkaallisten ilmestyessä kansalla on kännykät ojossa kuvaamista varten. Siitä vessan ovesta puhumattakaan.

Väliajalla näen basso Jaakko Ryhäsen käytävällä. Hänellä, jos kenellä on syvällinen tuntuma Don Carlokseen. Onhan hän esittänyt siinä useamman kerran kuningas Filippiä ja suurinkvisiittoria.

Väliajalla ravintolapöytämme vieressä istuu sattumalta mieheni tuttu, laulaja ja muusikko Mikko Alatalo vaimoineen. He kertovat monista oopperakokemuksistaan maailmalla. Mikko ihastelee kuitenkin, miten upea esitys Tampereella on saatu aikaan, vaikka olemmekin pieni paikkakunta.

Sanonpa vielä, että oopperan loppu saattaa vähän yllättää. Tai riippuu tietenkin siitä, kenen näkökulmasta katsotaan. Joka tapauksessa lähdimme aviohenkilön kanssa ensi-illasta hyvää mieltä hyreksien.

Kuvat oopperasta Tampereen Oopperan kuvapankki/ taiteilija Mikko Karsisto

En ole koskaan tavannut runoilija Eeva Kilpeä, mutta kaiken lukemani perusteella uskon, että Eija Ahvo Eevana Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä tekee oikeutta oikealle Eeva Kilvelle.

Olen myös lukenut kaksi vuotta sitten julkaistun Anna-Riikka Carlsonin teoksen Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä. Kati Kaartinen on sen pohjalta kirjoittanut saman nimisen näytelmän Nämä juhlat jatkuvat vielä. Kantaesitys on ollut Turun Kaupunginteatterissa viime vuoden lokakuussa. Helsingin ensi-ilta oli 26.2.26.

Näytelmän Eeva on tunteikas, tarvittaessa topakka ja terveen itsetietoinen karjalainen. Näemme videota hänen kotipaikaltaan Laatokan Karjalasta, Hiitolasta. Sieltä Kilpi joutui lapsena lähtemään evakkoon. Sie ja mie kuuluu Ahvonkin suusta. Ystävyys kustannustoimittajaan, näytelmässä Aada (Jonna Järnefelt), on lämmin ja luottavainen. He opettavat toinen toistaan.

Kaikki tapahtumat mahtuvat samaan lavastukseen. Keskellä on puu. Seinillä on kuvia Eevalle tärkeistä paikoista ja asioista, kuten edesmenneestä koirasta. Onpa purkki loppuun käytetyille lyijykynillekin.

Eeva Kilpi ja kirjoituskone ovat vahvasti kuuluneet yhteen. Toki. Muistini mukaan niitä taisi olla useampikin. Olisikohan kirjoituskoneen merkki ollut Olivetti?

Aada käy uskollisesti Eevan luona, milloin tuomassa painosta Eevan kirjoja, milloin muuten vain tervehtimässä. Eeva joutuu näytelmässä kahteen otteeseen sairaalaan kaaduttuaan. Aada käy sielläkin lukemassa runoilijan omia runoja. Ihailen lavastussuunnittelija Veli-Ville Sivénin työtä. Ei tarvita edes sänkyä, kun hänen ansiostaan näen Eevan tosiaan pötköttävän sairaalan osastolla. Lopulta Eeva tavataan näytelmässä hoivakodissa.

Voi että! Ihan melkein rakastun Ahvon Eevaan! Miten sydämellinen, miten lämmin, miten älykäs, miten oivaltava! Miten oikeudentuntoinen! Aadan suulla saamme kuulla Kilven aikoinaan julkaisemia kannanottoja luonnosta ja metsähakkuista. Kilpihän oli ja on suuri luonnon puolestapuhuja.

Säveltäjä ja muusikko Maija Ruuskanen soittaa Kilven runoihin säveltämiään lauluja. Hän myös tekee useamman pienen roolin: hoitajana, Eevan äitinä ja siskona. Kylläpä hänestä on moneksi! Ohjaaja Laura Mattila on tuonut mukaan pieniä katkelmia lapsuudesta.

Näytelmän mukaan Kilpi käytti paljon post-it- lappuja muistin tukena. Kukapa meistä ei käyttäisi. Muisti alkaa muutenkin hapertumaan iän myötä.

Mielenkiintoista on saada näytelmässä videokuvaa Kilven rakkaasta kesäpaikasta Piskolasta. Siitä olen toki lukenut hänen kirjoituksissaan. Piskolassa vieraili myös näytelmän kustannustoimittaja Aada, kun Kilpi ei enää pystynyt sinne menemän. Muistan, että käärmekammoisena minua hirvitti, miten Kilpi kertoi kyiden elelevän porraskiven ympärillä. Huh! Kilvelle ne olivat rakkkaita, luontoon kuuluvia eläimiä. Luontohan muutenkin ympäröi mökkiä.

Tokihan Eeva ja Aada juttelevat kaiken muun ohella Eevan miehistä. Avioliitosta Mikko Kilven kanssa syntyi kolme poikaa. Muista rakkauksista näytelmässä Eeva puhuu vain nimen alkukirjaimilla. Hänen runojaan lukemalla pääsee kokemaan hänen tunteitaan. Hän on saanut rakastaa ja tulla rakastetuksi.

Tunnettu, kaunis Kilven runo kuullaan näytelmässäkin:

Sano heti, jos minä häiritsen, hän sanoi astuessaan ovesta sisään,

niin minä lähden saman tien pois.

Sinä et ainoastaan häiritse, minä vastasin.

Sinä järkytät koko minun olemustani.

Tervetuloa.

Pieni äänirooli näytelmässä on Kristo Salmisella. Hän puhuu Aadan tuoreen rakkauden, biologin, suulla.

Seuralaiseni mukaan hyvä näytelmä on sellainen, jonka aikana hän ei joudu katsomaan kelloa. Ei joutunut sen runsaan kahden tunnin aikana, jonka tämä näytelmä väliaikoineen kesti.

Kiitän ihanasta ja koskettavasta teatterielämyksestä kaikkia näytelmän tekijöitä, alkaen Anna-Riikka Carlsonista. Toki eniten kiitän Eija Ahvoa ja Jonna Järnefeltiä. Ja tietenkin lähetän kiitolliset ja arvostavat terveiset runoilija Eeva Kilvelle hoivakotiin. Hän täytti 98 vuotta helmikuussa.

Näytelmän kuvat Kansallisteatteri/ Otto-Ville Väätäinen

Mainos/Lippu saatu Kansallisteatterilta. Mielipiteitäni en ole kuitenkaan myynyt.

On professori Didier Eribon (Miiko Toiviainen).

On Didierin vanhemmat, lihanleikkaaja isä (Timo Torikka) ja siivooja äiti (Sinikka Sokka).

On veli, johon nuoruuden jälkeen Didierillä ei ole ollut yhteyttä.

On kulunut 30 vuotta äidin ja pojan tapaamisesta.

Nyt isän kuoltua poika tulee tapaamaan äitiä.

Jos nyt luulet, että tapaaminen on isän hautajaisten takia, luulet väärin. Inhoamansa ja vihaamansa isän hautajaisiin Didier ei mennyt. Isän raivoamiset lapsena ovat hyvin muistissa. ”En tuntenut sinua”, sanoo Didier.

Hän ei myöskään halunnut tavata hautajaisissa veljeään, josta on vieraantunut.

Näytelmä Itseen kirjoitettu pohjautuu Didier Eribonin teokseen Paluu Reimsiin, jonka Timo Torikka on suomentanut. Dramatisointi on Torikan yhdessä Davide Giovanzanan kanssa. Viime mainittu on myös toiminut ohjaajana.

Vanhemmat ovat tavanneet tansseissa. Rakkautta heillä ei ole vaimon kertoman mukaan koskaan ollut. Naimisiinkin hän meni siksi, kun niin oli tapana. ”Ellei hän, niin sitten joku muu kuitenkin.” Tottumuksen voimasta he pysyivät yhdessä. Omat traumaattiset taustansa kummallakin vanhemmalla on.

Isä pyrkii saamaan pojan jatkamaan duunarina kuten hänkin oli tehnyt. Jopa pakottamalla.

Didier haluaa kuitenkin tehdä niin sanotun luokkaloikan. Hän on jo lukioajoista hävennyt ja halveksinut vanhempiaan ja köyhää kotiaan ja pyrkinyt omaksumaan keskiluokan kulttuuria. Paljon on ponnisteluja vaatinut hänen nykyinen sosiaalinen asemansa. Mutta siellä hän nyt on, pikkukaupungin sijasta yliopistossa ihan Pariisissa. Vuosikymmeniin hän ei ole halunnut edes ajatella taustaansa, saati että olisi siitä kenellekään puhunut. Ei ehkä itselleenkään myöntänyt.

Veljekset asuvat samaa huonetta lapsina ja nuorina. Nuoruudessa heidän mielenkiinnon kohteensa erkanevat. Didierillä oli oma salaisuutensa, hän oli ja on homo, ”sellainen”, ”erilainen”.

Didier ei ole ensimmäinen eikä viimeinen, joka luokkanousun koettuaan haluaa elää kuin menneisyyttä ei olisikaan. Identiteetti halutaan rakentaa uuden aseman perusteella. Koska menneisyyttänsä ei voi kuitenkaan hävittää, identiteetistä tulee haljennut. Tämä näytelmässä esiin tuotu termi on minusta hyvin kuvaava. Didier ei ole myöskään ensimmäinen eikä viimeinen, jonka koulutuksen ja siten sosiaalisen nousun ovat rahallisesti mahdollistaneet pienituloiset vanhemmat, siivoojat ja tehdastyöläiset. Ne halveksitut ja kielletyt.

Äidin ja pojan keskustelut havainnollistavat loistavasti eri maailmoja. Takaumat pojan lapsuuteen antavat hyvää tietoa sosiaaliluokista ja perheen elämästä. Didierin lapsuuden tapahtumat, kuten koko perheen automatkat ja sukulaistapaamiset ovat merkinneet aivan eri asioita äidille ja pojalle. Äiti on pyydellyt poikaa käymään kotona vuosikymmenten ajan. Äiti kun on aina äiti. Aina Didier on luvannut, mutta on jo luvatessaan tiennyt, että ei tule menemään. Parhaiten äidin ja pojan eroavat maailmat tulevat näissä keskusteluissa esiin. Didierin yllätykseksi ja kauhistukseksi vanhemmat kannattavat äärioikeistoa.

Didier on tuntenut kokeneensa häpeää homoutensa takia. Kyseessä kuitenkin on laajempi häpeän kohde: lapsuuden sosiaaliluokka, köyhyys ja osaamattomuus. Ja niihin liittyen vanhemmat ja heidän elämäntapansa. Kun Didier kertoo äidille saavansa ehkä sosiologian professuurin, äiti kysyy: ”Mitä se sosiologia on?”

Näyttämöllä on myös kosketinsoittaja Maija Ruuskanen. Hän myös säestää näytelmässä olevia muutamia lauluja. Pelkistetyn, mutta hyvin toimivan lavastus- ja pukusuunnittelun on tehnyt Tinde Lappalainen. Videosuunnittelu on Ilari Kallisen työtä. Taustalla pyörivät videot havainnollistavat näytelmän teemoja.

Itseen kirjoitettu on elämänmakuinen, vahvasti puhutteleva, ajatteluttava ja silmiäkin avaava näytelmä. Siihen tarvitaan teksti ja taitavat näyttelijät sopivissa miljöissä. Näytelmä koukuttaa minua niin, että olen aloittamassa BookBeatissa Didier Eribonin kirjaa Paluu Reimsiin. Näytelmän vaikututtavuudesta kertoo myös yksittäinen kuulemani keskustelu väliajalla. Nuorehko nainen selostaa miehelle omaa taustaansa ja nykyistä vierauden tunnetta vanhempiinsa, eri sosiaaliluokissa kun elävät. Ihan kuin Didier.

Näytelmä on Teatteri Metamorfoosin tuotantoa yhdessä Tampereen Työväen Teatterin kanssa.

Kuvat Tampereen Työväen Teatteri/ Darina Rodionova

Lippu Työväen Teatterilta

Kansallisteatterin suurella näyttämöllä ennen alkua näyttelijöitä seisoskelee lavalla katsomassa yleisön saliin tuloa. Aika hauska ja epätavallinen juttu.

Esa Leskisen kirjoittama ja ohjaama Toinen tasavalta, kantaesitys 12.2.26 ensi-illassa. Kyseessä on mielenkiintoinen Suomen sodan jälkeisen historian läpikäynti loistavin näyttelijöin! Kun olen jo iällä, pystyn muistamaan monia tapahtumia menneestä politiikasta. Joidenkin tapahtumien kohdalla mietin, miten vanha silloin olinkaan. Olisiko ollut niin, että nuorena valtakunnalliset tapahtumat eivät aina niin kiinnostaneet.

Näytelmä Kekkosestahan ja idän suhteista tämä keskeisesti on. Nuorta Kekkosta pääministerinä esittää Janne Reinikka. Vanhempaa Kekkosta Vesa Vierikko. Nuorempi  Kekkonen toimii pääministerinä J.K. Paasikiven ollessa presidenttinä. Paasikiven jälkeen Kekkosesta tulee presidentti vuonna 1956.

Läpi näytelmän käy ilmi Urho Kekkosen vallan kasvu ja lopulta ihan kuninkaallinen asema. Kukaan ei halua olla eri mieltä hänen kanssaan, ei mikään puoluekaan. Kekkosta käydään porukalla pyytelemässä uudelleen presidentiksi. Joku poliitikko, jonka nimeä en tässä muista, ihmettelee näytelmässä, mikä saa Kekkosen aina vain jatkamaan. No, minäpä luulen tietäväni. Valta, valta ja valta. Sen mukana saa paljon.

Ihastelen koko ajan, miten näyttelijät pystyvät niin hyvin ottamaan haltuun eri rooleja. Jokaisella nimittäin on esitettävänään monia roolihenkilöitä. Kiirettäkin saattaa pitää.

Mielenkiintoista on, miten jo vuosikymmeniä sitten eduskunnassa väiteltiin samoista asioista kuin myöhemmin, esimerkiksi lapsilisistä, päivähoidosta ja eläkkeistä. Toki kiistelyn sisältö on erilaista. Poliitikkojen ansiosta saimme aikanaan monet sosiaaliedut. Sotakorvausten maksamiseen Suomi joutui käyttämään vuosia paljon rahaa. Tästä huolimatta jo vuonna 1948 saatiin laki lapsilisistä. Nykyään keskustelussa on usein näiden sosiaalietuuksien rajaaminen tai heikentäminen.

Lavalla kuvaajat käyskentelevät kameroineen ottamassa meille nähtäväksi lähikuvia tapahtumista, kuten tässä Stalinin (Taisto Oksanen) ja nuoren Kekkosen neuvottelusta. Taustalla pyörii välillä videoita oikeista tapahtumista, joista näytelmässä kerrotaan.

Josif Stalinin aikana juotiin hänen lempiviiniään, Nikita Hrustsêvon (Valtteri Simonen) aikana terävämpiä. Sieluni maisemiin on jäänyt muisto tästä samanlaisten karvalakkien vaihdosta. Näinhän tekevät rakkaat ystävät.

Lohduton ja surullinen on Kekkosen kauden loppu, kuten tiedämme. Itse en tiennyt, että muistiongelmia oli tutkittu jo melkein 10 vuotta aikaisemmin. Näytelmässä vanha Kekkonen käy keskusteluja haudan takana olevan Paasikiven kanssa. Stalinkin käy uhittelemassa.

Nautin kovasti näytelmästä. Se sekä huvitti että ajattelutti ja se on yhdeltä näytelmältä paljon. Mielenkiintoni säilyi hyvin koko näytelmän ajan. Jälkeenpäinkin näytelmä keskustelutti. Hyvä niin.

Kiitokset menevät paitsi näyttelijöille myös koko työryhmälle. Onpa upeaa, että näin monipuolisin menetelmin saadaan historiaa eläväksi. Käsiohjelman lopussa on vielä kertaukseksi poimintoja tuon ajan historian tapahtumista

Kuvat Kansallisteatterin kuvapankki/Mitro Härkönen

Mainos/ Lippu saatu Kansallisteatterilta

Mielipiteeni ovat kuitenkin omiani.

Andre’ jää sängylle istumaan. Valot näyttämöllä sammuvat. Yleisö on hetken aivan hiljaa. Sitten tulevat raikuvat aplodit. Itse nieleskelen kyyneleitä.

Miten vaikuttava, tunteisiin käyvä esitys! Ja niin todentuntuinen. Esko Roine Andre’na kuvaa valtavan taitavasti ja moni-ilmeisesti ikääntyneen muistisairaan elämää. Tämä on Esko Roineen näyttelijäjuhlaa!

Florian Zellerin kirjoittama ja Reita Lounatvuoren suomentama näytelmä on  erittäin ajankohtainen meilläkin. Ohjelmalehtisessä ohjaajiksi mainitaan Tommi Auvinen/Taava Hakala. Väestö ikääntyy, muistisairaiden määrät kasvavat. Tämä on näkynyt ystäväpiirissänikin.

Jonkinlaisen näkökulman muistisairaan maailmaan näytelmä antaa. Vanhat muistot ja nykyhetki sekoittuvat ilman että itse sitä ymmärtää. Ihmisiä ei aina tunnista, he tuntuvat oudoilta. Kotihoitajat vaihtuvat. He eivät kestä Andre’ ajoittaista pahantuulisuutta ja haukkumista. Hoitaja (Riikka Papunen) lässyttää kuin lapselle. Sitä ei Andre’kaan siedä. Toistuvasti muistisairaalta monesti tyhmästi kysellään: Muistatko? Etkö muista? Kun ei muista, niin ei muista.

”Kuka minä sitten olen”, on Andre’lla lopulta kipeä kysymys. Käsitttääkseni jonkinlaisena ankkurina nykyhetkeen toimii Andre’lla rannekello, josta hän tarkistaa ajan vähän väliä. Kello on tämän tästä hukassa, usein hänen itsensä jemmaamana kaappiin. Varkauksia Andre’ toki usein epäilee. Aikakin on hävyksissä, kun hän ei enää saa selvää kellonajasta, näin ymmärsin. Asuinpaikan vaihdokset sekoittavat hataran pään entisestään. Andre’kin muuttaa kotoaan ensin tyttärensä Annen (Miia Selin) luo ja sitten hoitolaitokseen.

Täytyy sanoa, että katsojanakaan en tahtonut olla aina perillä siitä, mikä oli nykypäivää, mikä mennyttä muistoa ja mikä Andre’n oman pään harhaa. Seuralaiseni epäili, että ehkä oli tarkoituskin siten antaa tuntumaa katsojalle miehen harhailusta. Mene, tiedä. Pentti Helin lienee esittänyt Annen entistä miestä ja hoitajaa.

Kuten oikeassa elämässäkin, muistisairaan käsitykset voivat naurattaakin. Ja naurattivatkin. Andrekin kertoo hoitajalle olleensa tanssija, steppaaja. Että ihan hän nytkin voisi vaikka antaa esityksen taidoistaan. Ei haittaa, vaikka oikeasti hän on ollutkin insinööri. Tapahtumat näyttämöllä ovat kuitenkin enimmäkseen surullisia, koskettavia. Etenkin väliajan jälkeen tunnelma salissa on minusta vakava, myötätuntoinen.

Muistisairaus ei tässä näytelmässäkään vaikuta vain Andre’hen, vaan myös läheisiin. Tytär Anne kipuilee isän sairauden ja tämän käyttäytymisen kanssa kaiken aikaa. Entinen, ankarakin isä on muuttunut täysin, välillä hoivattavaksi lapseksi. Anne yrittää tehdä yhdessä isän kanssa sopimuksia. Muistisairas ei niitä vain hetken kuluttua muista. Kipein hetki tyttärelle on se, kun isä ei tunnista häntä. Anne on kahden tulen välissä, vähintään. Muistisairaan asuminen samassa kodissa ymmärrettävästi rasittaa Annen miesystävää (Janne Kallioniemi). On joskus sanottukin, että tietyssä vaiheessa muistisairaus onkin enemmän läheisten sairaus.

Ajatus Andre’n loppuelämästä pariisilaisessa hoitokodissa yksinäisenä ja itseltään hukassa surettaa minua, vaikka tytär Anne pyrkiikin käymään Lontoosta kerran kuussa. Edes hoitajien (Maiju Saarinen, Pentti Helin) houkuttelut ulos aurinkoon eivät näytä häntä ilahduttavan.

 Mutta mikä olisi hoitokodin vaihtoehto? Olisiko sellaista?

Näytelmän kuvat ovat Tampereen Työväen Teatterin kuvapankista/Kari Sunnari.

Lipun olen saanut Työväen Teatterilta

Jos näytelmän kantaesitys ja ensimmäinen ensi-ilta on ollut runsas 20 vuotta sitten, niin voiko siitä uudelleen lämmitettynä tulla muuta kuin sutta ja sekundaa?

Jo vain voi. Timo Kahilaisen ja Heikki Vihisen kirjoittama näytelmä Alivuokralainen sai ensimmäisen esityksensä vuonna 2003. Suosio oli taattu. Esityksiä oli 300 täysille katsomoille. Satunnainen katsoja väliajalla kertoo minulle sen menneen kahdeksan vuotta.

Juu. Kyllä minäkin muistan sen silloin muinoin katsoneeni. Sisällöstä en sitten kyllä mitään muistakaan. Tässä kohtaa muistamattomuus on erinomainen asia. Yhtään en pysty ennakoimaan tapahtumia, kun nyt taas olen sitä katsomassa.

Heikki Vihinen ohjasi ensimmäisen toteutuksen. Nyt sovituksen ja ohjauksen on tehnyt teatterinjohtaja Mikko Kanninen, Vihinen on tosin ohjauksen assistentti.

Tampereen teatterin klubilaisilla on liput ennakkonäytökseen 28.1.26.

Ennen esitystä saamme ylälämpiössä kuoharilasillisen ja pikku palan suolaista ja makeaa.

Vihinen ja Kanninen tulevat kertomaan näytelmästä. Kanninen on kuvassa oikealla.

Vihinen tunnustaa, että vuonna 2003 ensi-iltaan tulleen näytelmän suuri suosio hiveli turhamaisuutta. Kenelläpä ei moinen olisi hivellyt! Molemmat kehuvat hyviä miehityksiä. Vihisen ohjauksessa Heikki Kinnunen oli pääosassa. Kanninen kehuu tämän esityksen Lari Halmetta. Kannisen mukaan Halme on loistava näyttelijä, hän ottaa hyvin vastaan ohjausta ja on kova työhevonen.

Miehet miettivät, että juurikaan ei ole suomalaisia farssin kirjoittajia. Kanninen sanoo saavansa kymmeniä käsikirjoituksia viikossa. Tuotantoon meneviä ei niistä tahdo löytyä. Vaikka komediaa ja farssia vähätellään usein sen kepeyden takia, sen kirjoittaminen ei kuulemma ole helppoa. Se on helppo uskoa.

No, millainen näytelmä sitten on?

Hulvattomia käänteitä ja pöhkönhullua! Ihan farssimaista, jos minulta kysyt. Alkupuolella kaksi eri roolihenkilöä päästää (teatteri)paukun yleisöä kosiskelevasti? Kun tosikkona en ole pissa-kakkahuumorin ystävä, ehdin jo ajatella, että jassoo. Tämmöistä sitten. Väärässäpä olin.

Mikko Nousiainen Pauli Granfeltina ja Lari Halme Lauri Mustosena esittävät kaveruksia, jotka asuvat samaa asuntoa. Tapahtumat käynnistyvät, kun asunnon omistaja John Molotov (Ville Mikkonen) päättää korottaa vuokraa ihan päättömästi. Rahaa tuomaan tarvitaan alivuokralainen. Carl-Robert Christian Palmberg eli Robban (Arttu Soilimo) otetaan asumaan ja samalla tulevat hänen työntekijänsä. Soilimo on aivan älyttömän taitava roolissaan! Ne ilmeet ja asennot! Voi hyvää päivää! Mari Posti Lydia Molotovana kas vain tulee myös samaan huusholliin, parhaaseen huoneeseen.

Liikkuuhan siellä vielä muitakin, kuten näyttelijäluettelosta voi lukea. Suotta eivät liikukaan. Kaikkia tarvitaan. Kannisen kehuma Halme tekee tosiupean roolityön, ”kovana työhevosena”! Hänen lisäkseen ihan jokainen on kehunsa ansainnut.

Jos nyt lähtisin kertomaan koko tarinaa, tyhjentäisin heti pajatson. Mieli kyllä vähän tekisi kertoa. Siitä ei kuitenkaan kunnian kukko laulaisi. Kuten jo edellä kerroin, järjen häivää ei näytelmässä ole! Ja hyvä niin. Moni roolihenkilö löytää yllättäen uutta itsestään, muuttuu ihan uudeksi ihmiseksi. Rakkauttakin saadaan mukaan.

Joten! Menkää ihmeessä katsomaan, nauttimaan ja nauramaan ! Ei tässä nykymaailmassa muuten juuri naurun aiheita ole! Tai miten tämän nykyelämän nyt itse kukin ottaa.

Ps. Tekijöiden kuvat olen kuvannut tabletilta. Teatterilla en joko muistanut ottaa käsiohjelmaa tai sitä ei ollut.

Rupeaisinko katkeraksi? Mitäs meillä vanhoilla on enää väliä! Ei tässä enää mitään kannata!

Tällaisista asenteista ja ajatuksista gerontologi Marja Jylhä varoittaa Tiedon valoa-tapahtumassa Tampereen yliopistolla. Syystäkin mielestäni varoittaa. Tuommoisella tavalla voimme vain pilata loppuelämämme, on se lyhyt tai pitkä.

Esityksen aiheena on Ikääntymisen ilot ja vanhenemisen voima. Jylhän lisäksi puhujana on dosentti ja gerontologian tutkija Outi Jolanki.

Jylhä kehottaa jokaista miettimään:

• mistä iloitsen?
• mitä toivon?
• mitä pelkään?

Sen jälkeen kannattaa miettiä, mitä tehdä näille. Itse ajattelen, että iloa tuottavia asioita kannattaa yrittää lisätä. Toiveita on hyvä pyrkiä toteuttamaan, jos mahdollista. Pelkojen syitä ja toteutumistodennäköisyyttä kannattaa miettiä ja jos mahdollista, ehkäistä niiden toteutumista. Ymmärrän toki, että kaikissa asioissa ihminen ei voi näin toimia. Itsekin saan itseni kiinni välillä pohtimasta oman tai puolison terveyden säilymistä. Täysin turhaahan se on. Tulevaisuuden ennustaminen kun tunnetusti on mahdotonta.

Jokaisen kannattaa pyrkiä edistämään omaa terveyttään, joskaan terveyttä ei voi silloinkaan taata. Kannattaa olla aktiivinen, pitää yhteyksiä muihin, pysyä liikkeessä, siitä hyötyy niin pää kuin kroppa. Sairastuminen ei silti johdu tahdonvoiman puutteesta. Monien sairauksien, jopa muistisairauksien kanssa voi viettää kohtuullisen hyvää elämään, painottaa Jylhä. Nyt on viimeistään myös syytä tehdä ne asiat, joita on aina lykännyt.  Edunvalvontavaltuutukset, hoitotahdot, testamentit ynnä muut paperit on syytä laittaa kuntoon.

Ikä tuo kokemusta, suhteellisuudentajua, levollisuutta, itseluottamusta, rohkeutta ja nöyryyttä. Kokemusten kautta on realistisuutta ja kykyä kohdata vaikeuksia, kertoo Jylhä. Keskimäärin näin varmaan voi ollakin. Jokaisen kohdalla nämä kaikki asiat eivät kokemukseni mukaan toteudu. Yksilöitä kun olemme. Vanhoinakin. Ja etenkin vanhoina.

Kuten jokainen ympärilleen katsahtanut tietää, me eläkeikäiset pidämme yllä monia kulttuuritapahtumia, pyöritämme vapaaehtoistoimintaa, tuemme ja autamme nuorempia, kulutamme ja ylläpidämme ystävyyssuhteita.

Kaikesta edellä mainitusta huolimatta vanhana on vaikea saada tarvitsemiaan palveluita. Vaikka tarve kasvaa, saatavuus vähenee, on kyse sitten kotihoidosta tai ympärivuorokautisesta hoidosta. Laki lupaa palveluita, joita ei saa. Kyse on poliittisista päätöksistä, joihin syyllisiä ovat nykyinen ja edelliset hallitukset, muistuttaa Jylhä. Poliittisen paineen lisääminen on ainut tapa vaikuttaa, sanoo hän. Kansanedustajille ja ministereille voi laittaa asiasta sähköpostia nimi(at) eduskunta.fi, hän kannustaa.

Meitä yli 70-vuotiaita on Suomessa jo yli miljoona. Huima luku! Yli 85- vuotiaiden määrä on kaksinkertaistunut 20 vuodessa ja tulee kuulemma kaksinkertaistumaan seuraavassa 15 vuodessa.

Ikä siis pitenee. Se tarkoittaa pidempää hyväkuntoista elämää ja aktiivista eläkeikää. Avioliitot ja sisaruussuhteet ovat pidempiä. Pitkä ikä tarkoittaa myös pitempää yhdessäoloa lasten ja lastenlasten kanssa. Hoivan tarve jää yleensä viimeisiin elinvuosiin.

Ikä ei todellakaan ole pelkkä numero! Ihme olisi, ellei eletty elämä vaikuttaisi ihmiseen. Jotenkin näin sanoi kai Jylhä. Joka tapauksessa itse olen tästä vakuuttunut. Ärsyynnyn aina tästä ikä-on-vain-numero-väitteestä, edellä mainitulla perusteella.

Ikäihmisiksi niputetaan usein kaikki yli 65 -vuotiaat satavuotiaiksi asti. Samalla logiikalla yhtenäiseksi ryhmäksi voitaisiin laskea ihmiset vastasyntyneistä 50-vuotiaiksi.

Outi Jolanki on gerontologian tutkijana Tampereen yliopistolla. Hän kertoo alkavasta KESTO-hankkeesta, jossa tutkitaan mummoaktivismia ja hiljaista toimijuutta. Tutkimus toteutetaan Tampereella ja Itä-Suomessa. Siinä tutkitaan, miten seniorikansalaiset toimivat esimerkiksi yhteisöissä ja yhdistyksissä. Tiedon hankintaan käytetään muun muassa tarinoita ja työpajoja. Tavoitteena on monipuolistaa näkemyksiä senioreista toimijoina.

Jään siis odottamaan tuloksia, ihan näin mummona. Aktivismista en nyt niinkään tiedä.

MITÄ VIELÄ OPIN? Rollaattorimarssi toteutuu taas Tampereella 8.5.26 kello 14.

Moro, sanoo näyttelijä Seela Sella yliopiston täpötäyden juhlasalin yleisölle. Hän toteaa painokkaasti olevansa tamperelainen ja pispalalainen. Tätä kotiseuturakkauttaan vahvistaakseen hän kertoo, miten tamperelainen sanoo: Sä mitään osaa eli jättää pois sen kieltosananEt. Kun olen junan tuoma ja vasta rapiat 50 vuotta tamperelaisena ollut, enpä ole tätä totuutta koskaan hoksannut. Nyt tiedän.

Sellan lapsuus Pispalassa on ollut lämpimän yhteisöllisyyden aikaa. Mummon kanssa hän oli usein Pispalan pelastusarmeijan tapahtumissa. Niitäkin hän muistelee lämmöllä. Siellä hän kertoo pikkutyttönä ensimmäisen kerran lausuneensa.

Tieteen valoa- tapahtumassa Seela Sella ja Ruben Stiller tulevat yhdessä lavalle. Ruben Stiller haastattelee Sellaa. Tai haastattelee ja haastattelee. Sella kertoilee alussa lavalla ilman haastattelua pitkälti kaikista elämäntapahtumistaan. Pispalaan liittyen saamme kuulla Lauri Viidan Alfhiden. Kaunis, ihana runo ja mahtava esittäjä! Me yleisö annamme raikuvat aplodit!

Sella huomauttaa Stillerille, että älä minusta kysy, vaan kysy näyttelemisestä. Siitä hän haluaa kertoa. Tosin Sella ei pidä sanasta näyttelijä. Siinä on hänestä teeskentelyn maku. Hän haluaa käyttää sanaa näyttäjä. Stillerillä on apunaan Antti Heikkisen kirjoittama elämäkertakirja Sellasta. Ei Sella malta istua kuin pienen hetken tuolilla Stillerin vieressä. Hän on ketterä kuin nuori tyttö.

Olen ihan ällikällä Sellan muistista. Takeltelematta tulevat tarinat niin 1950-luvulta kuin myöhemmiltä vuosikymmeniltä. Ihmisten nimetkin putoavat kuin apteekin hyllyltä. Toistakymmentä vuotta nuorempana saan monesti hakea nimiä, kuten keskusteluissa olen huomannut ikätoverienikin tekevän.

Jo koulutyttönä Sella oli kovin kiinnostunut teatterista. Äidinkielenopettajan ansiosta hän sai vapaasti käydä näytelmiä katsomassa. ”Olinkin siellä sitten joka ilta”, sanoo hän. Eeva-Kaarina Volasen hän kertoo yhdeksi suureksi esikuvakseen. Tämän näytellessä Sota ja rauha- esityksessä Sella oivalsi: repliikin täytyy syntyä tässä ja nyt, vaikka olisi miten mones esityskerta tahansa. Se ei saa näyttää harjoitellulta. ”Ainoa totuus on: teet niin hyvin kuin pystyt. Ole aito”.

Teatterikoulu alkoi vuonna 1957. Silloin kouluun oli mahdollista pyrkiä vain kerran. Sellan isosta nenästä oli valinnan yhteydessä keskusteltu, mutta hän pääsi kuitenkin sisään. Nenä pienennettiin sitten samana vuonna. Olikohan niin, että teatterikoulukaveri Seppo Kolehmainen lääkäri-isänsä avulla vaikutti asiaan?

Aika oli teattereissakin toinen. Kansallisteatterin näyttelijät ja näytelmissä avustavat teatterikoululaiset olivat talossa ihan eri kastia. Tarmo Manni kuulemma teki poikkeuksen. Kun hän juhli syntymäpäiviään, hän tarjosi sampanjaa teatterikoululaisillekin.

Ihmeellistä kyllä Sella ei ole koskaan esiintymistä pelännyt tai jännittänyt. Hän rakastaa yleisöä. Munaamisia ja mokiakin on hänelle tullut, mutta maailma ei ole loppunut. Ai, miten raikas ja realistinen näkemys! Rooleistaan hän on nopeasti päässyt irti, se kuuluu kuulemma ammattitaitoon. Minkäänlaista roolin vangiksi jäämistä hän ei ymmärrä. Ainut tilanne voisi olla, että näyttelijä esittää psykoottista ja siihen liittyvät asiat menevät liian lähelle häntä.

On Sella sentään paria ohjaajaa pelännyt, yhtä venäläistä ja Jouko Turkkaa. Turkan huutoa hänkin sai osakseen. Hänestä epävarma ihminen huutaa ja alistaa muita. Kenessäkään ei luovuus kasva, jos hänet haukutaan nollaksi. Olenpa justiinsa samaa mieltä. Sella kiittelee Turkkaa kuitenkin siitä, että hän halusi saada intoa vähän lamaantuneeseen teatterimaailmaan.  Metodi vain oli väärä.

Kuten tiedämme, Sella kääntyi juutalaiseksi, kun hänen miehensä Elis oli juutalainen.  Vaikeat ajat Sellalla oli Intiimiteatterissa, kun teatteriin tuli puvustajaksi teatterin perustajan, johtajan ja ohjaajan Mauno Mannisen vaimo. Lina Heindrich oli aikaisemmin leskeytynyt avioliitosta korkea-arvoisen natsijohtajan Reinhard Heydrichin kanssa. Tilanne aiheutti monia pohdintoja Seelalle ja Eliakselle. He miettivät, pitäisikö Seelan lähteä pois Intiimiteatterista. Seela piti näkyvästi esillä Daavidin-tähti -korua kaulassaan, jonkinlaisena provokaationa. Se on hänellä nytkin kaulassa. Tarinasta jäi kuulematta, miten tilanne raukesi. Seela ei kuitenkaan irtisanoutunut.

Juutalaisuudessa on näkemys siitä, miksi Jumala antaa kaiken pahan tapahtua. Jumala on antanut ihmiselle valinnan vapauden. Kaikki, mitä ihminen tekee lisää hyvää tai pahaa energiaa. Tämä sitten kasautuu. Me ihmiset olemme siten itse maailmassa tapahtuvaan pahaan syypäitä.

Tunti ja vartti on kohta lopuillaan. Vielä saamme kuulla Eino Leinon runon Hymni tulelle. Me annamme lopuksi raikuvat aplodit seisten! Muu ei olisi edes mahdollista!

Olen melkein suu auki hämmästyksestä ja ihastuksesta! Mikä elämän voima! Mikä luovuus! Mikä energia! Mikä vireys! Tunnen itseni vaisuksi varjoksi tänä vuonna 90- vuotta täyttävän Seela Sellan rinnalla.

Kiitos Seela Sella! Ja kiitos Ruben Stiller vetoavusta!

Kirja Antti Heikkinen: Sellasta. Seela Sellan tarina. Otava. 2025.