Anjakaarina

Makaan selälläni Amos Rex- taidemuseon lattialla Helsingissä. Ensin vähän epäilen, voinko mennä lattialla olevien ikkunoidenkin päälle ilman, että rikon lasin. Onnistuu. Näen itseni roikkuvan vastapäisen talon seinällä.

Tämä ei ole hulluinta mitä olen joskus Amos Rexin näyttelyissä tehnyt. Olenpa muun muassa ryöminyt lattialla olevan, ison maton alla ja ihan luvan kanssa. Yhtään en enää muista, kenenkä näyttelystä oli kyse ja mitä sieltä maton alta löysin. Vai löysinkö mitään.

Nyt vierailen argentiinalaisen Leandro Erlichtin näyttelyssä. Hänellä on ensi kertaa teoksiaan esillä Suomessa ja jopa pohjoismaissa.

Tunnetuin teos näyttelyssä on tämä Rakennus. Jokaisessa maassa taiteilija kokoaa uuden Rakennuksen. Helsingissä mallia on otettu jugend-taloista. Kivijalka ja ovet ovat aitoja. Teos näyttää sitä hassummalta, mitä enemmän samanaikaisesti ihmisiä makoilee. Itselläni ei ole pienintäkään käryä, miten tämä illuusio saadaan aikaan.

Pilvi-teoksia on yhdessä tilassa monia. Pilvet ovat erimuotoisia. Yksi on minusta kuin tipu.

Opastaulussa kerrotaan, mistä kaikesta pilvi on tehty. Minä en tule siitä hullua hurskaammaksi. Sivusta otetussa kuvassa näkyy, että lasissa on monta kerrosta

Astun Hissilabyrinttiin ihmetellen, miksi tähän koppiin olisi syytä astua. No joo! Hissit ja kuvat jatkuvat ja jatkuvat. Ilmeisesti loppumattomiin. Melkein menee pää pyörälle.

Eri puolilla olevista ikkunoista katson Kadonnutta puutarhaa. Aina on osa puutarhasta kateissa. Ymmälläni olen.

Luokkahuoneessa on mielestäni jotain samaa kuin Rakennuksessa. Kun istun pulpettiin, huomaankin ykskaks olevani siellä toisessa luokassa. Ihan itsekseni saan istua. Tällä hetkellä mukana ei ole muita. Voihan tietysti olla, että minut on jätetty jälki-istuntoon.

Ikkuna on juuri sellainen kuin lentokoneissa yleensä. Tietenkin. Kyseessä onkin El Avion eli Lentokone. Ääni on hyvin pieni ja maisemat liikkuvat hissukseen. Toisin on Junassa, jonka pitämää ääntä ja maisemien nopeaa vaihtoa saamme myös katsoa. Olen ymmärtänyt, että taiteilija tällä haluaa havainnollistaa, miten maailma on pieni, siirrymme kovin nopeasti paikasta toiseen. Junassakaan tuskin on siis tässä matka Helsingistä Tampereelle. Mieleeni tulee sekin, että näinhän se oma elämämmekin menee nopeasti ohi. Muistaakseni opastaulu kehottaa keskustelemaan toisen henkilön kanssa siitä, minne olemme matkalla. Kun ei sopivaa uhria lähellä näy, päätän ihan itsekseni olevani lentokoneessa matkalla Tahitille. Taitaa olla edessä aika väsyttävä matka. Perillä varmaan on ihanaa!

Satun museoon samaan aikaan yhden koululaisryhmän kanssa. Heitä saattaa olla toistakymmentä. He ovat ehkä 12-13- vuotiaita, en tiedä. Ihastelen, miten he arkailematta vastailevat oppaan kysymyksiin, kertovat näkemyksistään ja muutenkin toimivat ihan niin kuin ihmiset. Kiinnitän heidän käyttäytymiseensä tavallista enemmän huomiota, koska sanomalehtien yleisönosastoilla on juuri tuohon aikaan kauhisteltu lasten ja koululaisten huonoa käytöstä museoissa.

Kun luokka pääsee ”vapaaksi” Rakennukseen tutustuakseen, juttelen heidän opettajansa kanssa. Kerron, että ihastelen koululaisten käytöstä ja aktiivisuutta. ”No, aina joku saattaa kuitenkin jäädä vähän jälkeen porukasta”, vähättelee opettaja. ”Mitä sitten?”, vastaan. ”näinhän meillä isommillakin ryhmässä usein käy”. Opettaja kiittää, että tulin kertomaan ajatukseni. Niinpä. Usein ne kauniit ajatukset jäävät vain ajatuksiksi.

Erlichin teokset kyseenalaistavat tavallisia maailmamme sääntöjä. Havaintomme näyttelyssä eivät tue todellisuutta. Saleissa kuljeskelen kuin Liisa Ihmemaassa. Paljon koen, mutta jotenkin odotin vielä enemmän. Enemmän siis näitä osallistavia installaatioita. Taiteilijan ensimmäinen näyttely on ollut jo 18-vuotiaana. Nyt himpun verran yli viisikymppisenä hän asuu ja työskentelee Etelä-Amerikassa ja Euroopassa. Asuinpaikat ovat Buenos Aires, Montevideo ja Pariisi. Saa siinä surffata lentokoneilla.

Näyttely jatkuu vielä viikon verran.  Vielä siis ehtii. Ellei nyt ehdi, niin olen aivan varma, että seuraavakin näyttely on ihmetystä herättävä.