On professori Didier Eribon (Miiko Toiviainen).
On Didierin vanhemmat, lihanleikkaaja isä (Timo Torikka) ja siivooja äiti (Sinikka Sokka).
On veli, johon nuoruuden jälkeen Didierillä ei ole ollut yhteyttä.
On kulunut 30 vuotta äidin ja pojan tapaamisesta.
Nyt isän kuoltua poika tulee tapaamaan äitiä.
Jos nyt luulet, että tapaaminen on isän hautajaisten takia, luulet väärin. Inhoamansa ja vihaamansa isän hautajaisiin Didier ei mennyt. Isän raivoamiset lapsena ovat hyvin muistissa. ”En tuntenut sinua”, sanoo Didier.
Hän ei myöskään halunnut tavata hautajaisissa veljeään, josta on vieraantunut.
Näytelmä Itseen kirjoitettu pohjautuu Didier Eribonin teokseen Paluu Reimsiin, jonka Timo Torikka on suomentanut. Dramatisointi on Torikan yhdessä Davide Giovanzanan kanssa. Viime mainittu on myös toiminut ohjaajana.
Vanhemmat ovat tavanneet tansseissa. Rakkautta heillä ei ole vaimon kertoman mukaan koskaan ollut. Naimisiinkin hän meni siksi, kun niin oli tapana. ”Ellei hän, niin sitten joku muu kuitenkin.” Tottumuksen voimasta he pysyivät yhdessä. Omat traumaattiset taustansa kummallakin vanhemmalla on.
Isä pyrkii saamaan pojan jatkamaan duunarina kuten hänkin oli tehnyt. Jopa pakottamalla.
Didier haluaa kuitenkin tehdä niin sanotun luokkaloikan. Hän on jo lukioajoista hävennyt ja halveksinut vanhempiaan ja köyhää kotiaan ja pyrkinyt omaksumaan keskiluokan kulttuuria. Paljon on ponnisteluja vaatinut hänen nykyinen sosiaalinen asemansa. Mutta siellä hän nyt on, pikkukaupungin sijasta yliopistossa ihan Pariisissa. Vuosikymmeniin hän ei ole halunnut edes ajatella taustaansa, saati että olisi siitä kenellekään puhunut. Ei ehkä itselleenkään myöntänyt.
Veljekset asuvat samaa huonetta lapsina ja nuorina. Nuoruudessa heidän mielenkiinnon kohteensa erkanevat. Didierillä oli oma salaisuutensa, hän oli ja on homo, ”sellainen”, ”erilainen”.
Didier ei ole ensimmäinen eikä viimeinen, joka luokkanousun koettuaan haluaa elää kuin menneisyyttä ei olisikaan. Identiteetti halutaan rakentaa uuden aseman perusteella. Koska menneisyyttänsä ei voi kuitenkaan hävittää, identiteetistä tulee haljennut. Tämä näytelmässä esiin tuotu termi on minusta hyvin kuvaava. Didier ei ole myöskään ensimmäinen eikä viimeinen, jonka koulutuksen ja siten sosiaalisen nousun ovat rahallisesti mahdollistaneet pienituloiset vanhemmat, siivoojat ja tehdastyöläiset. Ne halveksitut ja kielletyt.
Äidin ja pojan keskustelut havainnollistavat loistavasti eri maailmoja. Takaumat pojan lapsuuteen antavat hyvää tietoa sosiaaliluokista ja perheen elämästä. Didierin lapsuuden tapahtumat, kuten koko perheen automatkat ja sukulaistapaamiset ovat merkinneet aivan eri asioita äidille ja pojalle. Äiti on pyydellyt poikaa käymään kotona vuosikymmenten ajan. Äiti kun on aina äiti. Aina Didier on luvannut, mutta on jo luvatessaan tiennyt, että ei tule menemään. Parhaiten äidin ja pojan eroavat maailmat tulevat näissä keskusteluissa esiin. Didierin yllätykseksi ja kauhistukseksi vanhemmat kannattavat äärioikeistoa.
Didier on tuntenut kokeneensa häpeää homoutensa takia. Kyseessä kuitenkin on laajempi häpeän kohde: lapsuuden sosiaaliluokka, köyhyys ja osaamattomuus. Ja niihin liittyen vanhemmat ja heidän elämäntapansa. Kun Didier kertoo äidille saavansa ehkä sosiologian professuurin, äiti kysyy: ”Mitä se sosiologia on?”
Näyttämöllä on myös kosketinsoittaja Maija Ruuskanen. Hän myös säestää näytelmässä olevia muutamia lauluja. Pelkistetyn, mutta hyvin toimivan lavastus- ja pukusuunnittelun on tehnyt Tinde Lappalainen. Videosuunnittelu on Ilari Kallisen työtä. Taustalla pyörivät videot havainnollistavat näytelmän teemoja.
Itseen kirjoitettu on elämänmakuinen, vahvasti puhutteleva, ajatteluttava ja silmiäkin avaava näytelmä. Siihen tarvitaan teksti ja taitavat näyttelijät sopivissa miljöissä. Näytelmä koukuttaa minua niin, että olen aloittamassa BookBeatissa Didier Eribonin kirjaa Paluu Reimsiin. Näytelmän vaikututtavuudesta kertoo myös yksittäinen kuulemani keskustelu väliajalla. Nuorehko nainen selostaa miehelle omaa taustaansa ja nykyistä vierauden tunnetta vanhempiinsa, eri sosiaaliluokissa kun elävät. Ihan kuin Didier.
Näytelmä on Teatteri Metamorfoosin tuotantoa yhdessä Tampereen Työväen Teatterin kanssa.
Kuvat Tampereen Työväen Teatteri/ Darina Rodionova
Lippu Työväen Teatterilta
Anjakaarina 
Jätä kommentti