Anjakaarina

Andre’ jää sängylle istumaan. Valot näyttämöllä sammuvat. Yleisö on hetken aivan hiljaa. Sitten tulevat raikuvat aplodit. Itse nieleskelen kyyneleitä.

Miten vaikuttava, tunteisiin käyvä esitys! Ja niin todentuntuinen. Esko Roine Andre’na kuvaa valtavan taitavasti ja moni-ilmeisesti ikääntyneen muistisairaan elämää. Tämä on Esko Roineen näyttelijäjuhlaa!

Florian Zellerin kirjoittama ja Reita Lounatvuoren suomentama näytelmä on  erittäin ajankohtainen meilläkin. Ohjelmalehtisessä ohjaajiksi mainitaan Tommi Auvinen/Taava Hakala. Väestö ikääntyy, muistisairaiden määrät kasvavat. Tämä on näkynyt ystäväpiirissänikin.

Jonkinlaisen näkökulman muistisairaan maailmaan näytelmä antaa. Vanhat muistot ja nykyhetki sekoittuvat ilman että itse sitä ymmärtää. Ihmisiä ei aina tunnista, he tuntuvat oudoilta. Kotihoitajat vaihtuvat. He eivät kestä Andre’ ajoittaista pahantuulisuutta ja haukkumista. Hoitaja (Riikka Papunen) lässyttää kuin lapselle. Sitä ei Andre’kaan siedä. Toistuvasti muistisairaalta monesti tyhmästi kysellään: Muistatko? Etkö muista? Kun ei muista, niin ei muista.

”Kuka minä sitten olen”, on Andre’lla lopulta kipeä kysymys. Käsitttääkseni jonkinlaisena ankkurina nykyhetkeen toimii Andre’lla rannekello, josta hän tarkistaa ajan vähän väliä. Kello on tämän tästä hukassa, usein hänen itsensä jemmaamana kaappiin. Varkauksia Andre’ toki usein epäilee. Aikakin on hävyksissä, kun hän ei enää saa selvää kellonajasta, näin ymmärsin. Asuinpaikan vaihdokset sekoittavat hataran pään entisestään. Andre’kin muuttaa kotoaan ensin tyttärensä Annen (Miia Selin) luo ja sitten hoitolaitokseen.

Täytyy sanoa, että katsojanakaan en tahtonut olla aina perillä siitä, mikä oli nykypäivää, mikä mennyttä muistoa ja mikä Andre’n oman pään harhaa. Seuralaiseni epäili, että ehkä oli tarkoituskin siten antaa tuntumaa katsojalle miehen harhailusta. Mene, tiedä. Pentti Helin lienee esittänyt Annen entistä miestä ja hoitajaa.

Kuten oikeassa elämässäkin, muistisairaan käsitykset voivat naurattaakin. Ja naurattivatkin. Andrekin kertoo hoitajalle olleensa tanssija, steppaaja. Että ihan hän nytkin voisi vaikka antaa esityksen taidoistaan. Ei haittaa, vaikka oikeasti hän on ollutkin insinööri. Tapahtumat näyttämöllä ovat kuitenkin enimmäkseen surullisia, koskettavia. Etenkin väliajan jälkeen tunnelma salissa on minusta vakava, myötätuntoinen.

Muistisairaus ei tässä näytelmässäkään vaikuta vain Andre’hen, vaan myös läheisiin. Tytär Anne kipuilee isän sairauden ja tämän käyttäytymisen kanssa kaiken aikaa. Entinen, ankarakin isä on muuttunut täysin, välillä hoivattavaksi lapseksi. Anne yrittää tehdä yhdessä isän kanssa sopimuksia. Muistisairas ei niitä vain hetken kuluttua muista. Kipein hetki tyttärelle on se, kun isä ei tunnista häntä. Anne on kahden tulen välissä, vähintään. Muistisairaan asuminen samassa kodissa ymmärrettävästi rasittaa Annen miesystävää (Janne Kallioniemi). On joskus sanottukin, että tietyssä vaiheessa muistisairaus onkin enemmän läheisten sairaus.

Ajatus Andre’n loppuelämästä pariisilaisessa hoitokodissa yksinäisenä ja itseltään hukassa surettaa minua, vaikka tytär Anne pyrkiikin käymään Lontoosta kerran kuussa. Edes hoitajien (Maiju Saarinen, Pentti Helin) houkuttelut ulos aurinkoon eivät näytä häntä ilahduttavan.

 Mutta mikä olisi hoitokodin vaihtoehto? Olisiko sellaista?

Näytelmän kuvat ovat Tampereen Työväen Teatterin kuvapankista/Kari Sunnari.

Lipun olen saanut Työväen Teatterilta