Anjakaarina

Brysselin keskustan Grande Place on näyttävyydessään vertaa vailla. Marraskuun loppupuolella valaistus on omaa luokkaansa, vaikka joulutori on vasta tuloillaan. Iso kuusi on tuotu jo paikalle odottamaan. Toria reunustavat goottilaiset ja barokkirakennukset. Siellä on Kaupungintalo, ammattikuntien talot ja Kuninkaan talo, jossa on kaupungin museo. Grande Place eli Suurtori on niin kaunis, että se on luokiteltu UNESCON maailmanperintökohteeksi. Enpä ihmettele. Etenkin näin alkupimeän aikaan valot torilla loistavat upeasti.

Kaupungintalon korkea torni loistaa kauas.

Aamulla kärsimme molemmat tyttäreni kanssa kurkkukivusta. Tyttären tytär  Saimi on kuitenkin suunnitellut minulle reissua kaupungin keskustaan. Sinne siis, kurkkukivusta viis. Tytär jää potemaan vaivaansa kotiin.

Taivallamme kaupungilla 5-6 tuntia. Pieneen nälkäämme syömme ranskalaisia. Mausteeksi on perinteisen ketsupin lisäksi useampia muita makuja. Hölmönä turistina otan sen iänikuisen ketsupin. Etten vain olisi ennakkoluuloinen? Maistan sentään muutakin laatua Saimilta. Ranskalaisia mutustellessamme näemme ikkunasta mielenosoituskulkueen. Saimi näkee joitakin plakaatteja ja toteaa, että mielenosoitus on naisten puolesta. Ihmettelemme, miten paljon heitä onkaan. Katsomme myöhemmin netistä, että osallistujia oli 5000 ja ihmiset marssivat sukupuoleen kohdistuvaa väkivaltaa vastaan.

Suolaisen jälkeen tekee aina makeaa mieli. Vohvelithan ovat brysseliläistä herkkua. Katujen varsilla on monia myyntipisteitä. Emme kuitenkaan halua nyt seisaallaan kadun varrella syödä. Etsimme siis kahvilan. Otan oikein tuhdin annoksen suklaalla ja runsaalla kermavaahdolla. Juomaksi kaakao. Voin vannoa, että sen jälkeen on melkein öklö olo. Juu juu! Hyvää on kuin mikä, mutta niin, niin täyttävää.

Saimin käydessä toisaalla kahvilassa viereiseen pöytään tulee vanha rouva. Hän kertoo, että hänellä on huonot polvet ja siksi portaiden kävely on vaikeaa. Sanon ymmärtäväni, kun minullakin on aikaisemmin polvet olleet kipeät. Yhteistä kieltä meillä ei tietenkään ole, koska hän puhuu vain ranskaa. Lukioajan kolmen vuoden ranskastani päässäni on vain joitakin sanoja, joiden ääntämisenkin ymmärtäminen on kuulijalle haasteellista. Pois lähtiessäni sanomme toisillemme ”oo revuaarit” ja Saimikin pääsee kysymään, tunsinko rouvan.

Käymme ihmettelemässä tavaroita ja niiden paljoutta isossa antiikkiliikkeessä. Kerroksiakin on monia, mahtoiko olla kolme tai kolme ja puoli tai jotakin enemmän. Ja sitä tavaran määrää ja laatua! On täytettyjä eläimiä, isojakin ja pieniä tavaroita. On astioita, huonekaluja ja ihan mitä vaan. En ymmärrä, miten liikkeessä pysytään selvillä siitä, mitä siellä on. Ehkä ei pysytäkään.

Kävelemme muun muassa korkealla paikalla katselemassa maisemia. Alemmalle katutasolle pääsemme lasiseinäisellä hissillä. ”Eihän sulla oo korkean paikan kammoa”, kysyy seuralaiseni hississä. ”Itse asiassa on”. ”Ihmettelinkin, kun niin liimauduit sinne nurkkaan”. No, höpö höpö. Ei se niin pahalta tunnu.

Kun maineikkaassa suklaakaupungissa olemme, menemme ostoksille vastaan tulevaan Leonidas-liikkeeseen. Ostan kilon konvehteja tuliaisiksi aviohenkilölle. Myyjä kyselee toiveitani ja poimii suklaat hansikoiduin käsin monien kymmenten erilaisten konvehtien joukosta vitriinistä.

Joka kerta kaupungissa käydessä on katsastettava Manneken Pis eli pissaava poika. Tällä paikalla vanhassa keskustassa oli 1400- luvulla toimiva juomavesipaikka. Pronssipatsas on vuodelta 1619. Patsaan synnystä on useampi tarina, kuten hyvään juttuun kuuluu. Erään tarinan mukaan isä oli kadottanut poikansa ja löysi hänet sitten pissaamassa samoin kuin nykyään Mannake Pis. Pojan löytymisen muistoksi rikas isä kustansi patsaan. Patsaan sanotaan olevan brysseliläinen henkisen vapauden symboli. Hmm. Symboloiko ”julkinen pissaaminen” henkistä vapautta? Niin tai näin, pukuja ainakin tällä noin 60 cm korkealla pojalla on 1000 kappaletta. Pukuja säilytetään kaupungin museossa. Pukujen määrästä huolimatta tällä kertaa poika on ihan nakuna, vaikka on viileähkö, välillä sateinen ja tuulinenkin marraskuun sää. Miksi ei mitään vaatetta, kysyn vain.

Everard l´Serclaes oli 1300-luvulla elänyt lordi, jonka kerrotaan monimutkaisten vaiheiden kautta valloittaneen kaupungin flaameilta. Taiteilija Julien Dillens veisti vuonna 1902 hänestä muistomerkin lähelle Grande Placea ja Manneken Pisiä. Paikallisten mukaan patsas tuo onnea ja täyttää kaikkien sitä koskettavien toiveet. Käsivarren hierominen antaa takeet, että palaa uudelleen Brysseliin. Tästäköhän johtuu, että olen useammankin kerran käynyt kaupungissa? Sillä, että tyttären perhe asuu siellä, ei siis liene merkitystä. Silittelen toki lordia. Onhan se nyt huippua, että kaikki toiveeni siten toteutuvat. Meitä silittelijöitä on ollut niin paljon, että patsas on pysynyt kiiltävänä. Nytkin meitä on sen verran, niin tässä kuin Manneke Pis patsaan luona, että pitäisi olla melkein vuorolaput kuvaukseen.

Ulkomailla etenkin olen aina kirkkofriikki. Käyn katsastamassa kohdalle osuvia kirkkoja, niinpä nytkin. Ensimmäinen kirkko on kiinni. Toisessa onnistaa. Kirkon nimi jää hämärän peittoon. Nimestä viis, kynttilät saamme sytytettyä: yksi kuolleille rakkaille, toinen eläville rakkaille.

Sunnuntai-iltana marraskuun loppupuolella on minusta yllättävän paljon ihmisiä liikkeellä, turistinoloisia. Meitähän riittää joka lähtöön.

Reissusta palattuamme totean, että kurkkuni on terve. Kotiin potemaan jääneen tyttären ei. Tulipa taas todistettua, että hyvällä mielellä hyvässä seurassa pienet vaivatkin häviävät.