Anjakaarina

Kävelen Hollannin Utrichtissä kanaalin kauniita rantoja ihaillen. Olen ihan niin kuin turisti konsanaan: kännykkäkamera on vähän väliä käsissäni kuvaamista varten. Siinäpä se, olisikin ollut kaiken aikaa eikä vähän väliä kädessäni. Mutta ei! Laitan sen aina välillä takkini taskuun. Taskut ovat syvät ja välillä jopa kopeloin niitä.

Jossain vaiheessa tunnen, että kännykkätaskussa ei ole enää samaa painoa kuin ennen. Ei ole, ei! Kännykkä on poissa. Varkaan käydessä taskullani en tuntenut mitään, en edes pientä hipaisua. Menen seuralaisteni luo ja katson vielä taskut ja pienen laukkuni. Kävelen takaisin viimeiseen kuvauspaikkaani. No, eihän se känny tietty maassa ole. Ellen olisi asiasta niin surullinen ja vihainen, voisin ihailla taskuvarkaan ammattitaitoa.

Täytyy tosin sanoa, että aika kovapäinen minä olen. Nimittäin joitakin vuosia sitten Lontoossa taskustani varastettiin kamera. Olimme juuri päässeet koneesta ja seisoimme juna-asemalla. Tasku tyhjeni huomaamattani. Fiksumpi olisi tuosta jo oppinut, että ei säilytä taskussa muuta kuin likaista nenäliinaa.

Vielä enemmän sätin itseäni, koska luulen tietäväni, kuka varas oli. Nimittäin jonkin aikaa aikaisemmin tunsin takanani jonkun olevan liian lähellä ja käännyin. Ruskeassa nahkatakissa ja mustassa maskissa oleva, nuorehko mies ohitti minut ihan vierestä. Pyysin tytärtäni tarkistamaan, että laukusta ei ole mitään viety. Ei ollut. Näin saman miehen myöhemmin jonkun kaverin kanssa nojailevan kanaalin kaiteeseen lähellä kuvauspaikkaani. Viimeistään silloin minun olisi pitänyt kätkeä tai suorastaan laittaa kettingillä kiinni kaikki arvotavarani. Teenkö niin? En. Ajattelen vain, että ihmiset nyt kulkevat vähän samoja reittejä.

Varotoimina kännykkä lukitaan etänä. Soitan pankkiini, joka poistaa pankkimobiilin käyttömahdollisuuden. Eipä siinä juuri muuta voi tehdä. Sinne menivät muun muassa kaikki ystävieni nimet ja yhteystiedot. Myöhemmin illalla tytär yrittää etsiä kännykkäni sijaintia netin kautta, ei löydy.

Kännykän varastaminen tuottaa yllättäviäkin hankaluuksia.

Ajattelen monesti, että tuosta tai tuosta haluan ottaa kuvan. Saahan sitä haluta. Kuvausvehjettä ei vaan ole. Jostain syystä edes Utrichtissä ennen varkautta ottamani kuvat eivät ole menneet pilveen. Harmittaa. Onneksi niin Hollannissa kuin Brysselissä on mukanani sukulaisia, joilta saan ja olen saanut valokuvia.

On sovittu, että kotiin Tampereelle tultuani, aviohenkilö hakee minut junalta. Soitan hänelle Brysselistä ja kerron, että jos en tule sillä sovitulla junalla, en ole siihen ehtinyt koneelta. Tarkista vr: n sivuilta seuraava juna ja tule sitten taas sitä vastaan, opastan. On outo tunne, kun en pysty matkalta tarvittaessa tai huvikseni ottamaan yhteyttä.

Kotiin tultuani yritän lähettää rahaa ulkomaille. Ei onnistu. Rahan siirto varmistetaan lähettämällä viesti puhelimeeni, johon minun täytyy reagoida. Se siitä lähettämisestä sitten.

Aktiivisuusrannekkeeni on yhä edelleen Belgian ajassa. Koska se on kytköksissä kännykkääni, kellon aika ei muutu automaattisesti, kuten yleensä. Olen siis elämässäni kaiken aikaa tunnin jäljessä. En osaa asialle mitään tehdä. Täytynee mennä taas jostakin apua anelemaan.

Enpähän voi muuta kuin ihmetellä, miten riippuvaisiksi olen ja olemme tulleet kännykästä. Minäkin olen sentään elänyt lapsuuteni, nuoruuteni ja pitkän pätkän aikuisuuttani ilman kännykkää. Toki silloin oli lankapuhelimia. Mutta tähän on tultu.

Sanotaan, että kaikilla pilvillä on hopeareunus. Jos nyt oikein optimistiseksi yritän heittäytyä, niin olen ostanut/joutunut ostamaan uuden puhelimen. Entistä ehompi se on tietenkin. Sitä vaan välillä mietin, missä ja miten edellisen kännykkäni matka on jatkunut vai onko se jo kanaalin pohjalla.