Anjakaarina

Synnyit Kekkosen pitäjässä Pielavedellä  vuonna 1911 seitsemästä lapsesta toiseksi nuorimpana pienviljelijäperheeseen. Lapsista kolme kuoli pieninä, jotkut vain muutama päivä syntymänsä jälkeen. Koskaan en tullut sinulta kysyneeksi sisarustesi kuolemasta. Toki he syntyivät ja kuolivat vuosia ennen syntymääsi. Yksi veli kuoli sodassa. Mielenkiintoista on, että teillä perheessä kaikille pojille annettiin vain yksi etunimi, tytöille kaksi. Sinun kanssasi vitsailimme välillä, että olet Paljas-Väinö.

Avioiduit sota-aikana 32- vuotiaana tulevan äitini Marian kanssa, joka oli silloin 29-vuotias. Meitä lapsia syntyi neljä seitsemän vuoden sisällä. Kaikki olimme tyttöjä. Koskaan en muista, että olisit poikaa haikaillut. En myöskään koskaan kokenut, että olisit pitänyt minua ”vain” tyttönä. ”Ainahan tytöillä poikia saa”, oli usein vastauksesi pojan puutetta ihmetteleville.

Olit oman aikakautesi mies. Sodat käyneenä miehenä et juurikaan puhunut tunteista, et omien etkä muiden. Sotakokemuksien aiheuttamista yöllisistä painajaisista tiesi lisäksesi vain äiti. Vasta vanhempana puhuit sotakokemuksistasi jotakin. Silloinkin lähinnä kerroit vain yhdestä ihmeellisestä hengissä säilymisestä, jota kiitollisuudella muistelit varjeluksena. Ja sitä se varmasti oli. Oli se niin ihmeellinen.

Äitini meni vuorotyöhön sairaalaan sairaanhoitajaksi, kun meistä nuorimmainen, minua kolme vuotta nuorempi oli vuoden vanha. Se ei varmaankaan ollut ihan helppo kuvio perheen kannalta siihen aikaan maaseudulla, jossa mitään päivähoitoa ei ollut järjestetty. Sukulaisetkin asuivat kaukana. Te vanhemmat palkkasitte hoitajia, jotka kulkivat päivittäin kotoaan. Hoitajat olivat yleensä nuoria tyttöjä ja heissä oli vaihtuvuutta. Jouduit väkisinkin ottamaan nyt enemmän vastuuta perheen arkipäivästä. Kun isommat tytöt jo olivat koulussa, puolipitkä tukka piti olla rusetilla. Koska hoitaja pääsi linja-autolla tulemaan vasta myöhemmin, opettelit tekemään rusetit Marjatan ja Sirkan hiuksiin. Muuten olisi opettajalta tullut noottia. Ei siihen aikaan 50-luvulla lapset voineet mennä kouluun tukka hapsottaen. Esiliinakin piti olla päällä.

Olit aikaasi edellä 50-luvulla, kun toisinaan hankalassa hoitajan puuttumistilanteessa otit leikki-ikäisen kuopuksen mukaan tarkastuskäynneille, joita teit autolla. Ei muuta kuin Aku Ankat ja Pirjo auton peräpenkille. Tapahtuipa kuulemma kerran ojaanajokin näillä reissuilla. Arvaahan sen, kun yrittää takapenkille huolehtia leikki-ikäisestä. Hyvä on muistaa, että siihen aikaan ei toki ollut minkäänlaisia turvaistuimia tai – kaukaloita. Onneksi siinä ei käynyt kenellekään, ei edes autolle, mitenkään.

En muista sinun koskaan varsinaisesti leikkineen meidän lasten kanssa, enkä sen puoleen äidinkään. Se ei ollut tapana siihen aikaan. Tuskin sinulla olisi ollut siihen aikaakaan. Kauniina kesälomapäivinä kyllä saatoimme koko perhe oleskella pihamaalla ja samalla hoitaa puutarhaa. Mukavina muistan Kuortane-järvelle tekemämme uintimatkat. Siellä järvessä leikit kanssamme.

Kesälomalla asiaan kuului automatka Pielavedelle sukulaisiin. Voi veljet, miten pitkä matka se oli 50- ja 60-luvulla! Tiet olivat huonot eivätkä autotkaan sitä luokkaa kuin nykyään. Losseja oli monia matkalla. Niistä me lapset pidimme. Laulaminen matkoilla oli itsestään selvää. Vanha merimies muistelee ja Olavinlinnan balladi etunenässä. Sinulla oli tosi hyvä ääni, siitä huolimatta, että koulussa olit saanut todistukseen viivan laulusta. Eväitä automatkoilla oli tietysti paljon mukana. Autossa me neljä tyttöä keikuimme takapenkillä. Milloin keräsimme vilkutuksia ihmisiltä, milloin laskimme, autoja, lehmiä tai jotakin muuta. Kun ihan villeiksi äidyimme, kielsit meitä napakasti.

Olit perheessämme se, joka sanoi viimeisen sanan. Toki siinä välillä me tytöt hoidimme asioita etukäteen äidin kanssa. Meidän nuoruusiässämme olit menemisistämme  ankara ja pelkäsit meidän tekevän huonoja valintoja, etenkin poikakavereiden suhteen. Perustelit ”vahtimistasi” ja ankaruuttasi sillä,  että olit sota-aikana nähnyt kaikenlaista ikävää. Saatoit joskus suuttua ykskaks tosi kovasti. Vasta tässä vanhemmiten olen tajunnut, että minä olen, tai ainakin olen ollut, tässä suhteessa sinun kaltaisesi. Vanhemmiten äkkipikaisuutesi lieveni tai poistui kokonaan. Niin minullekin toivottavasti on tapahtunut.

Muutenkin olen meistä sisaruksista sinun näköisesi. Kuoltuasi periytin itselleni sinun työhaalarisi. Sinä käytit sitä mökkitöissä, kuten minäkin käytän. Kuvissa, etenkin kauempaa otetuissa, se haalari päälläni, olen ihan kuin sinä Isä-Väinö. Ikävä vaan, että en ole perinyt sinun paksua tukkaasi.

Sinulla oli hyvä huumorintaju, leikinlasku sujui. Vasta nyt olen tajunnut, että sellainen hillitön ja pitkä nauru, jota toisinaan en saa millään loppumaan, on minulla sama kuin sinulla oli.

En tiedä, milloin ja missä ajoit aikoinaan ajokortin. Joka tapauksessa opetit ajoluvalla ensin äidin ja sitten meidät neljä tytärtäsi heti ajokortti-ikään tullessamme. Äidistä ei tullut autoilijaa, meistä tytöistä jokaisesta.

Lähdin kotoa opiskelemaan ylioppilaaksi päästyäni 18- vuotiaana. Sen koommin en teidän vanhempien kanssa asunut. Mökkeilyjä toki on ollut yhdessä. Kuitenkin, kun maailma nuorena aikuisena potki minua päähän, olit äidin kanssa kyselemättä monenlaisena apuna.

Lastenlasten kanssa Ukkina olit mitä parhain ja rakkain isoisä. Esikoiseni vietti paljon aikaa teillä lomilla. Talviaikaan tyttäreni sai kuulemma usein sinulta aamuherätyksen: ”Huomenta. Eiköhän lähdetä hiihtämään. ”Ja niin lähdettiin.

Kun jäit eläkkeelle, innostuit ruoanlaitosta ja leivonnasta. Varsinainen bravuurisi olivat ranskalaiset perunat. Saatoitkin naurattaa meitä ja vieraita sanomalla: ” Minähän täällä nykyään kaikki teen. Jos vielä laitettaisiin lapsia, minähän ne joutuisin tekemään.”

Elit 82-vuotiaaksi. Kuolit vuonna 1994 Alavudella terveyskeskuksessa kauniina pakkaspäivänä. Olin silloin 47-vuotias.

Isä! Kiitos sinne pilvien taakse kaikesta! Etenkin elämän antamisesta!

Kynttilä palaa sinun muistollesi!